tiistai, 29. syyskuu 2015

Uusi idolini- Wendy Darling

Hupsista, aika se rientää. Tästäkin kirjoituksesta on jo aikaa, mutta tänne tämä kuuluu.

__________________________________________________

Viikonlopun aikana voi ajatukset selkiytyä paljon. No, meni tässä vähän kauemmin kuin viikonloppu, mutta selkeyden saavutin ihan parin päivän aikana. Siis päässäni. Nyt on taas sellainen elämäntilanne, että toivoisin olevani kuin teini. Vailla suurempia paineita ja murheita. Saisi vain käpertyä murehtimaan poikaa joka nyt ei olekaan viimeisen tapaamisen jälkeen ilmoitellut itsestään mitään. Nyt myönnän että vastaavia ajatuksia on minulla ollut.

Hän sitten tuli uudelleen luokseni. Tämä minun haave-mieheni. Tuli luo ja vietti yön. Kaikki oli mukavaa ja jotenkin helpompaa kuin viimeksi. Kaikki kuin satua. En vain tiennyt mitä satua. En uskonut Ruususeen enkä liioin Tuhkimoon, vaikkakin salaa sitä toivoin. Ja näissä saduissa prinssi halusi prinsessan ja toimi halunsa mukaisesti. Tämä minun prinssini ei sitten prinssi olekaan. Hän ei tapaamisemme jälkeen taas tehnyt elettäkään ottaakseen minuun yhteyttä. Ei taistellut lohikäärmeitä vastaan eikä järjestänyt etsintää. Ja minä kun olen päättänyt että mies ottaa yhteyttä jos on kiinnostunut. Minä en perään ruinaa. -Ei muutama viesti ole ruinaamista, varsinkaan kun niiden viestien sisältö on ollut kaverimainen.  -Vai?

Itselleni olen siis yrittänyt tehdä selväksi että tämä on fwb-suhde. Olemme ystäviä. Ainakin silloin kun tapaamme. Mikäs satu se sellainen on? Satu jossa tyttö yrittää kaikkensa järkeillä tapahtumia mutta kuitenkin piristää elämäänsä uskomattomilla tarinoilla, jotka kuitenkin on totta. Missä poika on hurmaava, ikimuistoinen hahmo jonka seurassa aika katoaa ja joka vie sinut uskomattomiin seikkailuihin.  Se poika elää ajattomassa maailmassa, vanhentumatta. -Peter Pan.

Hän on minun Peter Panini. Ja minä olen Wendy.Tyttö joka ei koskaan tule unohtamaan Peter Pania. Tyttö joka tajusi että Peter ei koskaan aikuistuisi. Tyttö joka jatkoi oikeaa elämää ja kaikella rakkaudella jätti Peterin Mikä-Mikä-Maahan missä hän saisi aina olla poika, joka elää unelmaansa ja taistelee merirosvoja vastaa. Peter saattaa jopa vierailla joskus Wendyn luona, ja hetken  Wendykin elää jälleen seikkailuja.     

keskiviikko, 26. marraskuu 2014

Venuksesta ja Marsista

Kyllä välillä tuntuu että yksi maailmakaikkeuden ihmeellisimmistä asioista on se kuinka ihmisiin luettavat otukset: mies ja nainen kykenevä lisääntymään keskenään. Muualla eläinkunnassa kaksi näin erilaista lajia ei edes tunne vetoa toisiaan kohtaan saatikka pysty lisääntymään keskenään. No, joo joo. Ollaan oikeasti samaa lajia, mutta ihmettelen. Olemme me välillä niin kaukana toistemme maailmoista ja yhteisymmärryksestä.

Me naiset yritetään ymmärtää miesten ajatuksia ja puheita. Ymmärrämmekin jotain ja sitten vielä yritämme lukea lisää rivien välistä. Mietimme että koska hän sanoi noin ja kuitenkin jatkoi vielä sanoen näin,  niin rivien välistä on luettava kuitenkin noin. – Mutta, nainen, siellä rivien välissä ei ole mitään! Ei kerta kaikkiaan mitään. Ja jos siellä mielestäsi jotain on, niin se ON sun mielessäsi, ei miehen. Ne rivin välit on tyhjiä! Mies sanoo, silloin kun sanoo, niin kuin asiat on. Ja silloin kun ei sano, niin on hiljaa. Ei siinä ole mitään salaviestejä. Jos hän sanoo että ”Nätti tukka sulla” niin hän todellakin sillä hetkellä pitää sinun tukastasi. Ei meidän naisten tarvitse miettiä mitä hän sillä nyt tarkoitti. Tarkoittikohan hän nyt että ennen mun kampaaja on tehnyt huonoa työtä? Olikohan tuo vihje, että voisit kammata pöyrysi vähän useammin. Vai kuulukohan tuohon lausahduksen muuta pilkkaa tai ironiaa. –Ei, rakas nainen! Ei. Miehesi sanoi sinulle että pitää sinun tukastasi ja sillä hän tarkoitti että pitää sinun tukastasi. -Ole ystävällinen ja kiitä häntä kohteliaasti huomaamisesta. Näin toimiessasi jätät yhden kuopan kaivamatta suhteenne siloiselle polulle.

Sinkuille samat sanat. Eli jos mies kehuu sinun silmiäsi. Hän silloin pitää silmistäsi. Niin yksinkertaista se on. Sama pätee myös siihen että kun mies sanoo olevansa kiinnostunut sinusta, hän myös on.  Tokikin yhtään valehtelematta pelimieskin voi kehua silmiäsi. Kyllä hänkin silmistäsi pitää, ei hän sanoisi niin ellei pitäisi. Mutta hän myös jättää myös sanomatta paljon. Kuten esimerkiksi sen, kuinka hän jo kuvittelee miltä silmäsi näyttäisi kun hän pääsisi tekemään sinulle temppunsa. -Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin.  

Me naiset käytetään suunnattomasti aikaa ja energiaamme miettimällä, pähkäilemällä ja puntaroimalla asioita. Varsinkin jos toisena osapuolena on mies. Monesti teemme asioista hankalia vain liialla analysoinnilla. Jokin asia on tapahtunut jokin aika sitten ja huomaat miettiväsi että mitenkäs se menikään. Mietit tapahtumaa ja keskustelua, mutta jokin asia laittaa sinut miettimään että menikös se sittenkään noin. Jos se menikin vähän toisin. Ja sanoiko hän silloin näin vai kenties noin? Ja jos hän sanoi noin, tarkoittikohan kuitenkaan sitä mitä sanoi? -Ihan turhaa, sanon minä. Mies ei muista kuitenkaan asioita samoin kuin sinä. Jos haluat tietää, kysy! Jos haluat miehen tietävän, kerro! Asia nimittäin on niin että olettaa ei kannata. Olettamalla on saatu paljon pahaa aikaan. Itselle ja muille.  Jos siis vahingossa tuhoat hänen lempi-T-paitansa, älä oleta että voit korvata sen vain ostamalla uuden. Jos haluat yllättää hänet siivoamalla hänen keräily-esine-hyllynsä, älä oleta että voit lupaa kysymättä sen tehdä joutumatta itse pihalle heitetyksi. Ja jos olette tavanneet vaikkapa Tinderin kautta, tapailette kuitenkin nyt jo säännöllisesti, mutta ette ole suhteenne laadusta keskustelleet saatikka mitään sopineet, älä oleta että hän on jättänyt Tinder-tilinsä tai että olet ainoa nainen jota hän tapailee. Älä oleta! Ota asia puheeksi. Kysy häneltä. Kerro hänelle.

Ja nyt siihen meitä sinkkuja koskevaan asiaan. Kaikkihan tietävät että kun sinkku-miehellä on naisenkaatajan maine, niin hän on kaikkien sankari. Hän voi rehvastella ”kaadoillaan” ja kaikki kehuvat tai jotka ei kehu, kadehtivat. Mutta mitenkäs me naiset? Vaikka kuinka liberaaleja yritetään olla, nainen jolla on paljon miehiä ”kaatoinaan” on huonomaineinen. Jokainen voi miettiä montako ”lempinimeä” tällaisesta naisesta voidaan käyttää. Itse muistan käyttäneeni sanaa ”munahaukka”. Mutta mistä tällainen johtuu? Päästäänkö taas biologiaan? Miehen on hyvä levittää siementään, kun taas naisen on varjeltava kalleintaan? Kyllä, ehkä jotain tuohon suuntaan. Sillä eikö ole näin, että kun nainen haluaa seksiä ja toimii sen eteen, hän seksiä saa. Varmasti. Riippuu vain siitä mille tasolle hän rimansa asettaa. Jos rima jäi jo baariin lähtiessä, ei puute taatusti ole pitkäkestoinen, saanti on taattu. Kun taas mies lähtee puutteessa, seksin toivossa baariin, rima on parasta jättää kotiin. Sillä naiset huomaavat heti, että mies on ”sitä” vailla. Heti jo supatellaan tyttöjen kesken kuinka ”tuolla ei kyllä oo muuta kuin SE mielessä”. Vaikka mies-parka kuinka puhuisi kauniita. -Eikä heru.  Muuten kuin siinä tapauksessa, että mies on syötävän komea, fiksu, hyvä-tapainen ja hyvä näyttelemään. (Eli siis ei juuri koskaan.) Toinen vaihtoehto on se että mies sattuu tapaamaan juuri tämän aiemmin mainitun rimansa unohtaneen naisen. Eli todellinen pelimies on taitava lajissaan, varsinkin jos hänen kaatonsa ei ole näitä kaikkein helpoimpia kaadettavia. Ja ansaitsee siksi muiden miesten ihailun. Kun taas nainen..

No.. Mulla on tutkimukset vielä pahasti kesken. Mutta sen voin todeta että minun rimani on melko korkealla …harmittavan korkealla…

perjantai, 7. marraskuu 2014

Väripaletteja

Pakko minunkin on tähän jotain sanoa vaikka hektisin keskustelu on onneksi laantunut sukellusveneiden, taulujen ja rommipullojen tieltä.

Viimeaikaiset uutiset pakottavat ajattelemaan omaa kantaani asioihin. Rasismi? Pakolaisvastaisuus? Väkivalta? Äkkiseltään sanoisin että helppo juttu, vastustan noita kaikkia. Mutta…

Kuinka ajatella asioista kun pienen Suomen sisällä ääri- … mihinkään kääntyneitä lähtee taisteluun heidän pyhään sotaansa, joka länsimaalaisessa yhteiskunnassa nähdään aivan turhana ja primitiivisenä verenvuodatuksena?

Kuinka ymmärtää sitä silmitöntä väkivaltaa jota nuoriso-jengi kylvää ympärilleen pelkurimaisesti hakaten lapsia ja heikompiaan pääkaupunkiseudulla. Kuinka olla pelkäämättä kun kotinurkillasi maahanmuuttaja-taustaiset miehet tekevät ryöstön aamuyöstä? Kuinka olla ymmärtäväinen vähemmistö-kulttuuria kohtaan kun viaton mies puukotetaan kadulle keskellä päivää?

Pidän jokaisen ihmisen oikeutena uskoa tai olla uskomatta mihinkään jumalaan tai jumaluuteen. Mielestäni kaikki uskonnot on hyvä asia niin kauan kuin sillä tai sen varjolla ei satuteta ketään. Millään lailla. Eräs viisas mies sanoi kerran että Jeesus on niin kuin Joulupukki. Joka haluaa uskoa, uskoo. -Niin. Se on ihmisen luonto, uskoa johonkin meitä suurempaan mahtiin. Ja mikä mahti kenellekin sopii, niin sitten sopii. Annetaan kaikkien pitää oma kantansa tai muuttaa kantaansa, kunhan ei satuteta ketään.

Väreistä olen aina pitänyt. Itse olen mielestäni aivan liian valkoinen ja rusketunkin huonosti. Silmänympärykseni taas ovat turhankin tummat. En ole koskaan ymmärtänyt rasismia. Miksi joku väri tekisi kenestäkään paremman tai huonomman. Arvostan suomalaisuuttani mutta juurieni vuoksi, en ihonvärini. Ja kyllä me kaikki ollaan DNA:ltamme niin hyvin sekoitettu kymmenien tuhansien vuosien ajan, ja jo parin tuhannen viimevuoden ajan, että mielestäni turhaa on vannoa jonkun rodun nimeen. Oletko varma ettei DNAstasi löydy yllätyksiä. Onhan tutkimuksien mukaan nykyihmisen DNAsta löydetty neandertalinihmisen DNAta. Ja jos uskonnollisesti ajatellaan, kuka tietää minkä värisiä Aatami ja Eeva olivat? Ensimmäiset suomalaisetkin saapuivat tänne kuka mistäkin ilman suunnasta, suurelta osin Balttiasta. Saksalaisetkin täällä kävivät ja siemenensä kylvivät. Kyllä arvostan todella suomalaisuuttani ja rakastan sitä kuinka pieneen maahan mahtuu niin monta heimoa jotka erotamme nykyään melkeinpä vain murteista. Mutta heimolaisuutta yhtä kaikki. Ei tänne kukaan ole sienen lailla maasta putkahtanut. Edes Pohjalaiset. Ja älköön nyt kukaan loukkaantuko, heitän tässä vain ajatelmiani ilmoille. Mietittävää..

Tunnen useita maahanmuuttajia. Olen ystävystynytkin heidän kanssaan. Heitäkin, kuten meitä synty-suomalaisia, on moneen junaan. Toiset ovat täällä oikeasti tekemässä töitä saadakseen paremman elämänlaadun kuin he olisivat kotimaassaan koskaan saaneet. Mielestäni työmoraali on ollut heillä jopa parempi kuin ikäisillään suomalaisilla. Mutta nämä toiset ovat sitten käyttämässä enemmän tai vähemmän rikollisesti hyväkseen yhteiskuntaamme. Tunnen myös romaneja. Ihan palkkatyössä käyviä. Heitäkin on yhtälailla moneen junaan, kuten meitäkin. Heidän heimolaisuutensa vielä näkyy muussakin kuin puheessa toisin kuin meillä. Ovatko he sittenkään niin erilaisia kuin me?

Jos me suomalaiset ajatellaan itsestämme parempana, niin miettisin uudelleen. Minä ainakin olen kuullut, lukenut ja kohdannut liian paljon suomalaisten perheväkivaltaa, lasten pahoinpitelyä ja turmelemisesta. Mistä johtuu tunteettomuus läheisiin ja sukulaisiin. Missä mennään vikaan että toistuvasti satutetaan ihmisiä, joiden kanssa ollaan päivittäin tekemisissä? Jopa omaa perhettä. Tähän tilanteeseen ei Suomen sosiaalitoimi ylikuormitettuna pääse halutessaankaan aina puuttumaan, ennen kuin on myöhäistä. Muutoksen on lähdettävä omasta käytöksestä, asenteesta ja arvoista.

Rikollisuus, huonot käytöstavat ja väkivalta ei ole mitenkään sidoksissa pelkästään johonkin ihmisryhmään. Kyllä näitä löytyy ihan joka uskonto-, rotu-, kansalaisuus-, sukupuoli- ja ikä- ja koko-ryhmistä. Ja ratkaisuja ja kovaa työtä olisi tehtävä sekä muun rikollisuuden että väkivallan vähentämiseksi. Hyvien tapojen ja käsitteiden: oikea ja väärä opettaminen lapsille on jo hyvä alku, mutta vain alku. Ja meidän aikuisten kohdalla asioiden tärkeysjärjestyksen uudelleen järjestely ja arvojärjestyksen ravistelu olisi paikallaan. 

torstai, 23. lokakuu 2014

Aikoja, kriisejä ja ikiä

Tätä päiväkirjan sivua kirjoittaessani viimepäivien  teemana on tuntunut olevan ikä. Kaikki on jossain iässä tai jokin ikä velvoittaa olemaan tai tekemään jollakin tietyllä tavalla.

Tyttäreni on siinä iässä että hän on vielä monessa asiassa aivan lapsi, mutta toisissa asioissa teiniys nostelee jo päätään. Kovin moni asia on muuttunut helposta ja normaalista vaikeaksi ja kiusalliseksi. Toisaalta olemme voineet puhua monesta asiasta nyt paremmin kun hän on niin iso että ymmärtää asioita melkein kuin aikuinen. Äitinä mietin kuinkahan onnistuisin kasvattaa tästä tytöstä järkevä, vastuuntuntoisen, mutta elämäniloisen ihmisen hänen iälleen sopivalla tavalla. Välillä keinoni ja tietoni tuntuvat riittämättömiltä. Luotan kuitenkin siihen että hän on sinnikäs tyttö ja että voin vain tukea häntä kasvussaan kohti teiniyttä ja naiseutta. Rankkaa ja kiehtovaa yhtä aikaa.

  Poikani on siinä iässä että on kiire aikuistua. Täysi-ikäisyys on ihmeellistä ja haastavaa. Äiti ei ole nyt juuri se kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Tuo asia laittaa minut miettimään omaa ikääni ja ennen kaikkea tärkeyttäni hänen elämässään. Laittaa jopa murehtimaan. Mutta sitten ryhdistäydyn ja tiedän, että olen tehnyt kaikkeni hänen kasvattamisekseen koko hänen nuoren elämänsä ajan ja teen jatkossakin tarvittaessa, mutta nyt on vain tullut aika äidin antaa lapselleen tilaa kasvaa aikuiseksi. Ja mieheksi. Toivottavasti hyväksi mieheksi.

Lähipiiristäni löytyy ihmisiä jotka ovat siinä iässä että he tuntevat perhe-elämä vievän kaikki mehut heidän jo kadottamastaan identiteetistään. He ovat kadottaneet itsensä antaessaan rakkautensa ja lähes koko olemassaolonsa perhe-elämälle. Nyt he ovat siinä iässä/vaiheessa, että he kaipaavat muutakin. Mutta, on helpompaa jatkaa vanhalla tavalla, kuin ponnistella muutoksen eteen. Muutoksen, jonka avulla he saisivat takaisin minuutensa. Olen ollut tuossa ”iässä” kerran. Olin ja elin niin perheelleni etten enää muistanut kuka olin. En muistanut että minulla oli haaveita, ei vain muistilistoja. En muistanut että pidin kitaran soitosta enkä pyykkien viikkaamisesta. En muistanut että voin kirjoittaa muutakin kuin terveisiä reissu-vihkoon opettajalle. Unohdin että osaan ulkoa muitakin lauluja kuin Muumilaakson tunnarin. Unohdin että näytin hyvältä naisten vaatteissa enkä mieheni t-paidassa. Muutos tuon kaiken muistamiseen löytyi pienessä määrässä ”omaa aikaa”. Oli se sitten kauppa-reissu ilman lapsia, illanistujaiset ystävän luona tai suosikki-artistini keikka, se tuli tarpeeseen. Imin energiaa pesusienen tavalla. Ja taas jaksoin. Ja kun aikaa kului opin taas nauttimaan pienistäkin asioista. Miten ihanaa ja energisoivaa oli telmimis-hetki ja tyynysota muksujen kanssa petaamattomassa sängyssä. Kuinka viihdyttävää olikaan ihmisten katseleminen kauppareissulla. Miten sainkaan virtaa vilttiin kääriytyneenä syysmyrskyä katsellessa. Miten ihanaa oli kadota hyvään kirjaan tai elokuvaan. Tarvittiin vain pieniä muutoksia omassa käyttäytymisessä. Opin myös  myöntämään että tarvitsen apua. Sen myöntäminen oli kova pala naiselle joka ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Opin pyytämään lastenhoito-apua. Opin tekemään itselleni aikaa pienillä muutoksilla arjessa. Ja opin nauttimaan pienistä asioista.

Lähipiiristäni löytyy myös kirjava määrä kriisejä. On ikäkriisiä, tunnetaan vuoroin itsemme vanhaksi ja vuoroin nuoreksi. Itse en suostu olemaan vanha. Jonkin verran kokenut olen, mutta vanha en. Lapsenikin vain kohta ohittavat minut iässä. Kurkkaus peiliin kyllä oikoo tuon harhaluulon. Oli kamalaa kuulla että pari vuotta minua vanhempi tutun tuttu oli voivotellut tosissaan sitä kuinka vanha hän on ja kuinka elämä on kohta ohi. Kamalaa! Miten pitkästyttävä tai kurja elämä hänellä onkaan jos noin pitää ajatella? Alle 40-vuotias nainen!

 Tuttavapiiristäni löytyy myös identiteetti-kriisiä. On ihmisiä joita elämä on heittänyt niin suurella draamalla ja elämänmuutoksilla että halu ja rohkeus tarttua oman elämän ohjaksiin on hukassa. On helppo jäädä jumittamaan paikoilleen, olla virran vietävänä tai muiden ohjailtavana. Perheen menetys on vienyt rohkeuden olla oma itsensä. Tyydytään siis elämään toisen varjossa. Avioeron jälkeinen elämä on ajanut jotkut tilanteeseen ja tapoihin joista on päästävä eroon, mutta tahdonvoima ei riitä. Tai suhteen rikkoutumisen jälkeen uskallus tarttua uusiin asioihin puuttuu vain siitä pelosta että josko kaikki taas romuttuu. On myös näitä jotka päätyvät ahdistuksessaan siihen itsekkäimpään tekoon. Päättävät päivänsä. Toiset jopa jonkun toisen ihmisen elämän. Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys mitä olisimme voineet tehdä tämän ehkäisemiseksi? Toisena tuleekin kysymys: Eivätkö he yhtään ajattele heitä jotka tänne jäävät suremaan? Suru ja toivottomuus joita tuollaiset teot jättävät jälkeensä on hirvittävä. Tuollainen tuska aiheuttaa lisää kriisejä ja tuhoa. Puhumattakaan lapsista joihin tuollainen tragedia jättää pysyvät jäljet. Onneksi joskus tällaiset kriisit myös tuovat hieman jotain hyvää tullessaan. Ehkä jotkut ovat lähentyneet kohtaamansa kriisin myötä. Ehkä joku oppii arvostamaan elämäänsä kokemansa myötä. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta kuka tietää? Tapahtunutta emme voi muuttaa, mukautukaamme siis.

Lähipiirissäni on myös ihmisiä jotka ovat nyt siinä iässä että lapsia pitäisi kovasti tehdä jos aikoo vielä biologisen kellonsa mukaan. Niin ainakin väitetään. Osa heistä ei edes aio lasta hankkia, mutta muiden mielestä olisi jo aika. Osa heistä taas on joko juuri saaneet vauvan tai odottavat sellaista. Oli jo korkea aika! Entä ne heistä jotka toivoisivat lasta yli kaiken, mutta biologia tai elämäntilanne ei vain anna mahdollisuutta lapselle. Mikä pakottaa ihmiset sanomaan että: ”kyllä teidänkin nyt pitäisi lapsi hankkia”. ”Alkaa olla jo korkea aika.” Sama pakko meillä sinkuilla. ”Kyllä pitäisi pari löytyä.” ”Olet sen ikäinen ettei ole kohta enää helppoa lähteä ”markkinoille””. Entäpä jos ei tahdo markkinoille! Entäpä jos on täysin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen… Entäpä jos halusta huolimatta ei yhtään oikealla tavalla kiinnostavaa ihmistä ole ilmaantunut? Tai jos sellainen onkin, mutta hän ei ole saavutettavissa? Palaan siis taas kysymykseen: Onko ihminen ehjä vasta toisen kanssa parina? -Eikö saa olla ihminen yksilönä?

 Jääräpäisesti päätin olla siinä iässä että opettelen olemaan onnellinen yksinäni ennen kuin yritän olla onnellinen kenenkään muun kanssa. Päätin olla myös siinä iässä että tapailen unelma-miestäni unissani ja odotan että hän tulee ovelleni minut hakemaan. Sillä olen siinä iässä, etten baareista ala häntä kyllä etsimään. Ja olen sen ikäinen nainen, etten itseäni liikoja tyrkytä miehelle. Ilmaisen kiinnostukseni suoraan ja hän tekee seuraavan siirron.. jos tekee. No, ei tuottane ongelmia tuokaan. Ei näitä miehiä ole liikoja ilmaantunut, kelle kiinnostukseni ilmaisisin. Kriisejä ja draamaa minulla on ollut yllin kyllin ”edellisessä elämässäni”. Niihin en nyt sekaannu lainkaan. Minulle riittää tämä minuuden etsinnän, varhaisteinin ja aikuistuvan nuoren miehen,  työn ohella opiskelevan yh-sinkku-äitiyden tuoma seesteisyys.

-Sinua seuraava Herra Oikeaa rauhassa odotellen.. edelleen..

 Mutta älä pidä kiirettä. Just nyt, tänään, tykkään olla itsekseni.

perjantai, 17. lokakuu 2014

HAAVEITA JA TÄHTIPÖLYÄ

Elämässä tulee hetkiä jolloin nipistät itseäsi ihan vain varmistaaksesi että olet hereillä ja että tämä hetki on totta. Niin minulle kävi aivan hiljattain. Ja kyllä, tähän liittyy mies.

 Ja mikä mies! Oletko koskaan ihaillut jotakin ehkä ”saavuttamatonta” ihmistä uskaltamatta edes toivoa että saisit viettää hänen kanssaan aikaa ihan vain kahdestaan. Tarkoitan että jos esimerkiksi luet jonkun kirjailijan kirjoja ja kirjoituksia ja pidät niistä yli kaiken. Ostat tai ainakin kerran luet kaiken hänen tuotantonsa. Käyt häntä kuuntelemassa luennoilla ja onnistut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Kiinnostut yhä enemmän hänen ajatusmaailmastaan. Hänen persoonastaan. Ajattelet kuinka upeaa olisi viettää aikaa tuon ihmisen kanssa. Tutustua ihmiseen kirjailija-minän takana. Hän voi olla taiteilija, elämäntapa-guru tai ammatti- ihminen jota ihailet. Tarkoitan siis tuolla tavalla ”saavuttamaton”, haave, unelma.

No, mutta haaveillaan. Seuraat siis hänen elämäänsä kaukaa, lehdistä, tv:stä, somesta. Fanaattisesti tai ei, mutta kuitenkin niin, että mm. hänen nimensä lehdessä herättää mielenkiintosi. Vuosien mittaan pääset juttelemaan hänen kanssaan usein ja pian hän jo tunnistaa sinut muun ihmismassan joukosta, muistaa nimesi. Eikö ole upeaa? Tervehtiä häntä ihmisten joukosta ja huomata kuinka hän tunnistaa sinut, moikkaa takaisin. Jutella hänen kanssaan leppoisasti ihmisten odottaessa vuoroaan, nimikirjoitustaan.

Haaveillaanko vielä vähän? Näet hänet harvoin, mutta aina kun hänet tapaat, keskustelunne ovat mielenkiintoisia, luontevia ja kaikin puolin mukavia. Aikaa kuuluu. Halaatte aina tavatessanne. Vaihdatte jo henkilökohtaisia kuulumisia eikä vain hänen työhönsä liittyviä asioita. Uskaltaisitko jo sanoa että ystävystytte. Naamakirjassa olette kamuja ja kuulumisien vaihto on näin tiheämpää. Kiinnostut hänestä nyt vielä enemmän kuin aiemmin, sillä olet ihastunut hänen työ-persoonansa lisäksi hänen oikeaan persoonaansa. Vieläkin hän on unelma, haave. Vaikka olette jo saaneet keskustella ihmisten keskellä kahdestaan, haaveilet siitä millaista olisi kahdenkeskinen aika hänen kanssaan. Ajan kanssa, ilman keskeytyksiä, ilman pakkoa lähteä minnekään. Tyydyt kuitenkin nauttimaan hänen tuotannostaan, keskusteluista hänen kanssaan ja siitä tiedosta että voit kutsua häntä vähintäänkin tuttavaksesi, ellei todella jopa ystäväksesi. Sillä keskustelettehan asioista joista puhutaan ystäville, ei ventovieraille. Syvällisiä ja arkisia asioita perheestä,  pettymyksistä, iloista, suruista, haaveista ja arjen touhuista. Kaikesta. Tyydyt tähän, koska et uskalla edes toivoa että hän ajattelisi sinusta muutoin kuin ystävänä. Ja kuitenkin toivot. Unelmasi on jo toteutunut. Tunnet hänet. Miten upeaa on tuntea ihania, monipuolisia ihmisiä, lahjakkaita ihmisiä, ihmisiä joita arvostat ihmisenä. Ja miten upeaa on tuntea juuri hänet. Ja haluat oppia tuntemaan hänet yhä paremmin.

Uskaltaisitko haaveilla vielä lisää? Uniisi hiipii romanttisia kohtauksia hänestä. Nautit huvittuneena niistä ja samalla kieltäydyt haikailemasta moisen perään. Ja kuitenkin haikailet. Hänen työnsä on tuomassa hänet aivan koti-kulmillesi. Olet kutsunut hänet jo vuosia sitten luoksesi, kun hän työmatkoillaan eksyy naapurustoosi. No, nyt rohkaistut ja toistat kutsusi. Säikähdät rohkeuttasi. Odotat kohteliasta tyrmäystä. Hän vastaakin olevansa kiinnostunut, harkitsevansa asiaa. Nyt mahanpohjasi jo heitti kuperkeikan. Hän siis oikeasti harkitsee luoksesi tulemista. Päivä vierähtää. Keskustelette reittivalinnoista, yöpymis-vaihtoehdoista, mahdollisesta päivän ”ohjelmasta”. Viestittelette. Kiusoittelette. Päiviä kuluu. Olet jo nyt onnesi kukkuloilla. Haaveesi ovat jo ylittyneet. Epäusko hiipii ajatuksiin. Ehkä hän kohta kieltäytyy kutsusta. Tai herään varmaan kohta. Kiusoittelu on jo flirttailua. Kipinöinti ja hyvänolontunne on jo vallannut koko kehosi. Sitten, hän ilmoittaa ottavansa kutsun vastaan. Oikeasti!? Mietit voiko tämä olla totta? Viestittelette tiheämpään, vaihdatte viimein puhelinnumeroita. Viestittelette lisää, jälleen myöhään yöhön. Hänkin sanoo jännittävänsä tapaamistanne. Hän tarkistaa osoitteesi. Viimein hän laittaa viestin että on lähtenyt ajamaan luoksesi. Juuri kun hän on kääntymässä kadulle millä asut, vaistoat hänen läheisyytensä. Katsot ikkunasta ja näet että se todellakin on hän. Hän laskee asuntojen ovia löytääkseen ovesi. Menet häntä porraskäytävään vastaan. Hymyilette. Tervehditte. Halaatte. Toivotat hänet tervetulleeksi kotiisi. Ja todellisuus ylittää kaiken mitä olet koskaan uskaltanut edes haaveilla. - Hän on luonasi kokonaisen uskomattoman vuorokauden.

 

Haaveilu sikseen. Eihän tällaista tapahdu tällaiselle tavalliselle ihmiselle kuin elokuvissa ja hömppä-romaaneissa.

 Ja minun elämässäni.