Tätä päiväkirjan sivua kirjoittaessani viimepäivien  teemana on tuntunut olevan ikä. Kaikki on jossain iässä tai jokin ikä velvoittaa olemaan tai tekemään jollakin tietyllä tavalla.

Tyttäreni on siinä iässä että hän on vielä monessa asiassa aivan lapsi, mutta toisissa asioissa teiniys nostelee jo päätään. Kovin moni asia on muuttunut helposta ja normaalista vaikeaksi ja kiusalliseksi. Toisaalta olemme voineet puhua monesta asiasta nyt paremmin kun hän on niin iso että ymmärtää asioita melkein kuin aikuinen. Äitinä mietin kuinkahan onnistuisin kasvattaa tästä tytöstä järkevä, vastuuntuntoisen, mutta elämäniloisen ihmisen hänen iälleen sopivalla tavalla. Välillä keinoni ja tietoni tuntuvat riittämättömiltä. Luotan kuitenkin siihen että hän on sinnikäs tyttö ja että voin vain tukea häntä kasvussaan kohti teiniyttä ja naiseutta. Rankkaa ja kiehtovaa yhtä aikaa.

  Poikani on siinä iässä että on kiire aikuistua. Täysi-ikäisyys on ihmeellistä ja haastavaa. Äiti ei ole nyt juuri se kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Tuo asia laittaa minut miettimään omaa ikääni ja ennen kaikkea tärkeyttäni hänen elämässään. Laittaa jopa murehtimaan. Mutta sitten ryhdistäydyn ja tiedän, että olen tehnyt kaikkeni hänen kasvattamisekseen koko hänen nuoren elämänsä ajan ja teen jatkossakin tarvittaessa, mutta nyt on vain tullut aika äidin antaa lapselleen tilaa kasvaa aikuiseksi. Ja mieheksi. Toivottavasti hyväksi mieheksi.

Lähipiiristäni löytyy ihmisiä jotka ovat siinä iässä että he tuntevat perhe-elämä vievän kaikki mehut heidän jo kadottamastaan identiteetistään. He ovat kadottaneet itsensä antaessaan rakkautensa ja lähes koko olemassaolonsa perhe-elämälle. Nyt he ovat siinä iässä/vaiheessa, että he kaipaavat muutakin. Mutta, on helpompaa jatkaa vanhalla tavalla, kuin ponnistella muutoksen eteen. Muutoksen, jonka avulla he saisivat takaisin minuutensa. Olen ollut tuossa ”iässä” kerran. Olin ja elin niin perheelleni etten enää muistanut kuka olin. En muistanut että minulla oli haaveita, ei vain muistilistoja. En muistanut että pidin kitaran soitosta enkä pyykkien viikkaamisesta. En muistanut että voin kirjoittaa muutakin kuin terveisiä reissu-vihkoon opettajalle. Unohdin että osaan ulkoa muitakin lauluja kuin Muumilaakson tunnarin. Unohdin että näytin hyvältä naisten vaatteissa enkä mieheni t-paidassa. Muutos tuon kaiken muistamiseen löytyi pienessä määrässä ”omaa aikaa”. Oli se sitten kauppa-reissu ilman lapsia, illanistujaiset ystävän luona tai suosikki-artistini keikka, se tuli tarpeeseen. Imin energiaa pesusienen tavalla. Ja taas jaksoin. Ja kun aikaa kului opin taas nauttimaan pienistäkin asioista. Miten ihanaa ja energisoivaa oli telmimis-hetki ja tyynysota muksujen kanssa petaamattomassa sängyssä. Kuinka viihdyttävää olikaan ihmisten katseleminen kauppareissulla. Miten sainkaan virtaa vilttiin kääriytyneenä syysmyrskyä katsellessa. Miten ihanaa oli kadota hyvään kirjaan tai elokuvaan. Tarvittiin vain pieniä muutoksia omassa käyttäytymisessä. Opin myös  myöntämään että tarvitsen apua. Sen myöntäminen oli kova pala naiselle joka ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Opin pyytämään lastenhoito-apua. Opin tekemään itselleni aikaa pienillä muutoksilla arjessa. Ja opin nauttimaan pienistä asioista.

Lähipiiristäni löytyy myös kirjava määrä kriisejä. On ikäkriisiä, tunnetaan vuoroin itsemme vanhaksi ja vuoroin nuoreksi. Itse en suostu olemaan vanha. Jonkin verran kokenut olen, mutta vanha en. Lapsenikin vain kohta ohittavat minut iässä. Kurkkaus peiliin kyllä oikoo tuon harhaluulon. Oli kamalaa kuulla että pari vuotta minua vanhempi tutun tuttu oli voivotellut tosissaan sitä kuinka vanha hän on ja kuinka elämä on kohta ohi. Kamalaa! Miten pitkästyttävä tai kurja elämä hänellä onkaan jos noin pitää ajatella? Alle 40-vuotias nainen!

 Tuttavapiiristäni löytyy myös identiteetti-kriisiä. On ihmisiä joita elämä on heittänyt niin suurella draamalla ja elämänmuutoksilla että halu ja rohkeus tarttua oman elämän ohjaksiin on hukassa. On helppo jäädä jumittamaan paikoilleen, olla virran vietävänä tai muiden ohjailtavana. Perheen menetys on vienyt rohkeuden olla oma itsensä. Tyydytään siis elämään toisen varjossa. Avioeron jälkeinen elämä on ajanut jotkut tilanteeseen ja tapoihin joista on päästävä eroon, mutta tahdonvoima ei riitä. Tai suhteen rikkoutumisen jälkeen uskallus tarttua uusiin asioihin puuttuu vain siitä pelosta että josko kaikki taas romuttuu. On myös näitä jotka päätyvät ahdistuksessaan siihen itsekkäimpään tekoon. Päättävät päivänsä. Toiset jopa jonkun toisen ihmisen elämän. Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys mitä olisimme voineet tehdä tämän ehkäisemiseksi? Toisena tuleekin kysymys: Eivätkö he yhtään ajattele heitä jotka tänne jäävät suremaan? Suru ja toivottomuus joita tuollaiset teot jättävät jälkeensä on hirvittävä. Tuollainen tuska aiheuttaa lisää kriisejä ja tuhoa. Puhumattakaan lapsista joihin tuollainen tragedia jättää pysyvät jäljet. Onneksi joskus tällaiset kriisit myös tuovat hieman jotain hyvää tullessaan. Ehkä jotkut ovat lähentyneet kohtaamansa kriisin myötä. Ehkä joku oppii arvostamaan elämäänsä kokemansa myötä. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta kuka tietää? Tapahtunutta emme voi muuttaa, mukautukaamme siis.

Lähipiirissäni on myös ihmisiä jotka ovat nyt siinä iässä että lapsia pitäisi kovasti tehdä jos aikoo vielä biologisen kellonsa mukaan. Niin ainakin väitetään. Osa heistä ei edes aio lasta hankkia, mutta muiden mielestä olisi jo aika. Osa heistä taas on joko juuri saaneet vauvan tai odottavat sellaista. Oli jo korkea aika! Entä ne heistä jotka toivoisivat lasta yli kaiken, mutta biologia tai elämäntilanne ei vain anna mahdollisuutta lapselle. Mikä pakottaa ihmiset sanomaan että: ”kyllä teidänkin nyt pitäisi lapsi hankkia”. ”Alkaa olla jo korkea aika.” Sama pakko meillä sinkuilla. ”Kyllä pitäisi pari löytyä.” ”Olet sen ikäinen ettei ole kohta enää helppoa lähteä ”markkinoille””. Entäpä jos ei tahdo markkinoille! Entäpä jos on täysin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen… Entäpä jos halusta huolimatta ei yhtään oikealla tavalla kiinnostavaa ihmistä ole ilmaantunut? Tai jos sellainen onkin, mutta hän ei ole saavutettavissa? Palaan siis taas kysymykseen: Onko ihminen ehjä vasta toisen kanssa parina? -Eikö saa olla ihminen yksilönä?

 Jääräpäisesti päätin olla siinä iässä että opettelen olemaan onnellinen yksinäni ennen kuin yritän olla onnellinen kenenkään muun kanssa. Päätin olla myös siinä iässä että tapailen unelma-miestäni unissani ja odotan että hän tulee ovelleni minut hakemaan. Sillä olen siinä iässä, etten baareista ala häntä kyllä etsimään. Ja olen sen ikäinen nainen, etten itseäni liikoja tyrkytä miehelle. Ilmaisen kiinnostukseni suoraan ja hän tekee seuraavan siirron.. jos tekee. No, ei tuottane ongelmia tuokaan. Ei näitä miehiä ole liikoja ilmaantunut, kelle kiinnostukseni ilmaisisin. Kriisejä ja draamaa minulla on ollut yllin kyllin ”edellisessä elämässäni”. Niihin en nyt sekaannu lainkaan. Minulle riittää tämä minuuden etsinnän, varhaisteinin ja aikuistuvan nuoren miehen,  työn ohella opiskelevan yh-sinkku-äitiyden tuoma seesteisyys.

-Sinua seuraava Herra Oikeaa rauhassa odotellen.. edelleen..

 Mutta älä pidä kiirettä. Just nyt, tänään, tykkään olla itsekseni.