__________________________________________________

Viikonlopun aikana voi ajatukset selkiytyä paljon. No, meni tässä vähän kauemmin kuin viikonloppu, mutta selkeyden saavutin ihan parin päivän aikana. Siis päässäni. Nyt on taas sellainen elämäntilanne, että toivoisin olevani kuin teini. Vailla suurempia paineita ja murheita. Saisi vain käpertyä murehtimaan poikaa joka nyt ei olekaan viimeisen tapaamisen jälkeen ilmoitellut itsestään mitään. Nyt myönnän että vastaavia ajatuksia on minulla ollut.

Hän sitten tuli uudelleen luokseni. Tämä minun haave-mieheni. Tuli luo ja vietti yön. Kaikki oli mukavaa ja jotenkin helpompaa kuin viimeksi. Kaikki kuin satua. En vain tiennyt mitä satua. En uskonut Ruususeen enkä liioin Tuhkimoon, vaikkakin salaa sitä toivoin. Ja näissä saduissa prinssi halusi prinsessan ja toimi halunsa mukaisesti. Tämä minun prinssini ei sitten prinssi olekaan. Hän ei tapaamisemme jälkeen taas tehnyt elettäkään ottaakseen minuun yhteyttä. Ei taistellut lohikäärmeitä vastaan eikä järjestänyt etsintää. Ja minä kun olen päättänyt että mies ottaa yhteyttä jos on kiinnostunut. Minä en perään ruinaa. -Ei muutama viesti ole ruinaamista, varsinkaan kun niiden viestien sisältö on ollut kaverimainen.  -Vai?

Itselleni olen siis yrittänyt tehdä selväksi että tämä on fwb-suhde. Olemme ystäviä. Ainakin silloin kun tapaamme. Mikäs satu se sellainen on? Satu jossa tyttö yrittää kaikkensa järkeillä tapahtumia mutta kuitenkin piristää elämäänsä uskomattomilla tarinoilla, jotka kuitenkin on totta. Missä poika on hurmaava, ikimuistoinen hahmo jonka seurassa aika katoaa ja joka vie sinut uskomattomiin seikkailuihin.  Se poika elää ajattomassa maailmassa, vanhentumatta. -Peter Pan.

Hän on minun Peter Panini. Ja minä olen Wendy.Tyttö joka ei koskaan tule unohtamaan Peter Pania. Tyttö joka tajusi että Peter ei koskaan aikuistuisi. Tyttö joka jatkoi oikeaa elämää ja kaikella rakkaudella jätti Peterin Mikä-Mikä-Maahan missä hän saisi aina olla poika, joka elää unelmaansa ja taistelee merirosvoja vastaa. Peter saattaa jopa vierailla joskus Wendyn luona, ja hetken  Wendykin elää jälleen seikkailuja.     

Me naiset yritetään ymmärtää miesten ajatuksia ja puheita. Ymmärrämmekin jotain ja sitten vielä yritämme lukea lisää rivien välistä. Mietimme että koska hän sanoi noin ja kuitenkin jatkoi vielä sanoen näin,  niin rivien välistä on luettava kuitenkin noin. – Mutta, nainen, siellä rivien välissä ei ole mitään! Ei kerta kaikkiaan mitään. Ja jos siellä mielestäsi jotain on, niin se ON sun mielessäsi, ei miehen. Ne rivin välit on tyhjiä! Mies sanoo, silloin kun sanoo, niin kuin asiat on. Ja silloin kun ei sano, niin on hiljaa. Ei siinä ole mitään salaviestejä. Jos hän sanoo että ”Nätti tukka sulla” niin hän todellakin sillä hetkellä pitää sinun tukastasi. Ei meidän naisten tarvitse miettiä mitä hän sillä nyt tarkoitti. Tarkoittikohan hän nyt että ennen mun kampaaja on tehnyt huonoa työtä? Olikohan tuo vihje, että voisit kammata pöyrysi vähän useammin. Vai kuulukohan tuohon lausahduksen muuta pilkkaa tai ironiaa. –Ei, rakas nainen! Ei. Miehesi sanoi sinulle että pitää sinun tukastasi ja sillä hän tarkoitti että pitää sinun tukastasi. -Ole ystävällinen ja kiitä häntä kohteliaasti huomaamisesta. Näin toimiessasi jätät yhden kuopan kaivamatta suhteenne siloiselle polulle.

Sinkuille samat sanat. Eli jos mies kehuu sinun silmiäsi. Hän silloin pitää silmistäsi. Niin yksinkertaista se on. Sama pätee myös siihen että kun mies sanoo olevansa kiinnostunut sinusta, hän myös on.  Tokikin yhtään valehtelematta pelimieskin voi kehua silmiäsi. Kyllä hänkin silmistäsi pitää, ei hän sanoisi niin ellei pitäisi. Mutta hän myös jättää myös sanomatta paljon. Kuten esimerkiksi sen, kuinka hän jo kuvittelee miltä silmäsi näyttäisi kun hän pääsisi tekemään sinulle temppunsa. -Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin.  

Me naiset käytetään suunnattomasti aikaa ja energiaamme miettimällä, pähkäilemällä ja puntaroimalla asioita. Varsinkin jos toisena osapuolena on mies. Monesti teemme asioista hankalia vain liialla analysoinnilla. Jokin asia on tapahtunut jokin aika sitten ja huomaat miettiväsi että mitenkäs se menikään. Mietit tapahtumaa ja keskustelua, mutta jokin asia laittaa sinut miettimään että menikös se sittenkään noin. Jos se menikin vähän toisin. Ja sanoiko hän silloin näin vai kenties noin? Ja jos hän sanoi noin, tarkoittikohan kuitenkaan sitä mitä sanoi? -Ihan turhaa, sanon minä. Mies ei muista kuitenkaan asioita samoin kuin sinä. Jos haluat tietää, kysy! Jos haluat miehen tietävän, kerro! Asia nimittäin on niin että olettaa ei kannata. Olettamalla on saatu paljon pahaa aikaan. Itselle ja muille.  Jos siis vahingossa tuhoat hänen lempi-T-paitansa, älä oleta että voit korvata sen vain ostamalla uuden. Jos haluat yllättää hänet siivoamalla hänen keräily-esine-hyllynsä, älä oleta että voit lupaa kysymättä sen tehdä joutumatta itse pihalle heitetyksi. Ja jos olette tavanneet vaikkapa Tinderin kautta, tapailette kuitenkin nyt jo säännöllisesti, mutta ette ole suhteenne laadusta keskustelleet saatikka mitään sopineet, älä oleta että hän on jättänyt Tinder-tilinsä tai että olet ainoa nainen jota hän tapailee. Älä oleta! Ota asia puheeksi. Kysy häneltä. Kerro hänelle.

Ja nyt siihen meitä sinkkuja koskevaan asiaan. Kaikkihan tietävät että kun sinkku-miehellä on naisenkaatajan maine, niin hän on kaikkien sankari. Hän voi rehvastella ”kaadoillaan” ja kaikki kehuvat tai jotka ei kehu, kadehtivat. Mutta mitenkäs me naiset? Vaikka kuinka liberaaleja yritetään olla, nainen jolla on paljon miehiä ”kaatoinaan” on huonomaineinen. Jokainen voi miettiä montako ”lempinimeä” tällaisesta naisesta voidaan käyttää. Itse muistan käyttäneeni sanaa ”munahaukka”. Mutta mistä tällainen johtuu? Päästäänkö taas biologiaan? Miehen on hyvä levittää siementään, kun taas naisen on varjeltava kalleintaan? Kyllä, ehkä jotain tuohon suuntaan. Sillä eikö ole näin, että kun nainen haluaa seksiä ja toimii sen eteen, hän seksiä saa. Varmasti. Riippuu vain siitä mille tasolle hän rimansa asettaa. Jos rima jäi jo baariin lähtiessä, ei puute taatusti ole pitkäkestoinen, saanti on taattu. Kun taas mies lähtee puutteessa, seksin toivossa baariin, rima on parasta jättää kotiin. Sillä naiset huomaavat heti, että mies on ”sitä” vailla. Heti jo supatellaan tyttöjen kesken kuinka ”tuolla ei kyllä oo muuta kuin SE mielessä”. Vaikka mies-parka kuinka puhuisi kauniita. -Eikä heru.  Muuten kuin siinä tapauksessa, että mies on syötävän komea, fiksu, hyvä-tapainen ja hyvä näyttelemään. (Eli siis ei juuri koskaan.) Toinen vaihtoehto on se että mies sattuu tapaamaan juuri tämän aiemmin mainitun rimansa unohtaneen naisen. Eli todellinen pelimies on taitava lajissaan, varsinkin jos hänen kaatonsa ei ole näitä kaikkein helpoimpia kaadettavia. Ja ansaitsee siksi muiden miesten ihailun. Kun taas nainen..

No.. Mulla on tutkimukset vielä pahasti kesken. Mutta sen voin todeta että minun rimani on melko korkealla …harmittavan korkealla…

Viimeaikaiset uutiset pakottavat ajattelemaan omaa kantaani asioihin. Rasismi? Pakolaisvastaisuus? Väkivalta? Äkkiseltään sanoisin että helppo juttu, vastustan noita kaikkia. Mutta…

Kuinka ajatella asioista kun pienen Suomen sisällä ääri- … mihinkään kääntyneitä lähtee taisteluun heidän pyhään sotaansa, joka länsimaalaisessa yhteiskunnassa nähdään aivan turhana ja primitiivisenä verenvuodatuksena?

Kuinka ymmärtää sitä silmitöntä väkivaltaa jota nuoriso-jengi kylvää ympärilleen pelkurimaisesti hakaten lapsia ja heikompiaan pääkaupunkiseudulla. Kuinka olla pelkäämättä kun kotinurkillasi maahanmuuttaja-taustaiset miehet tekevät ryöstön aamuyöstä? Kuinka olla ymmärtäväinen vähemmistö-kulttuuria kohtaan kun viaton mies puukotetaan kadulle keskellä päivää?

Pidän jokaisen ihmisen oikeutena uskoa tai olla uskomatta mihinkään jumalaan tai jumaluuteen. Mielestäni kaikki uskonnot on hyvä asia niin kauan kuin sillä tai sen varjolla ei satuteta ketään. Millään lailla. Eräs viisas mies sanoi kerran että Jeesus on niin kuin Joulupukki. Joka haluaa uskoa, uskoo. -Niin. Se on ihmisen luonto, uskoa johonkin meitä suurempaan mahtiin. Ja mikä mahti kenellekin sopii, niin sitten sopii. Annetaan kaikkien pitää oma kantansa tai muuttaa kantaansa, kunhan ei satuteta ketään.

Väreistä olen aina pitänyt. Itse olen mielestäni aivan liian valkoinen ja rusketunkin huonosti. Silmänympärykseni taas ovat turhankin tummat. En ole koskaan ymmärtänyt rasismia. Miksi joku väri tekisi kenestäkään paremman tai huonomman. Arvostan suomalaisuuttani mutta juurieni vuoksi, en ihonvärini. Ja kyllä me kaikki ollaan DNA:ltamme niin hyvin sekoitettu kymmenien tuhansien vuosien ajan, ja jo parin tuhannen viimevuoden ajan, että mielestäni turhaa on vannoa jonkun rodun nimeen. Oletko varma ettei DNAstasi löydy yllätyksiä. Onhan tutkimuksien mukaan nykyihmisen DNAsta löydetty neandertalinihmisen DNAta. Ja jos uskonnollisesti ajatellaan, kuka tietää minkä värisiä Aatami ja Eeva olivat? Ensimmäiset suomalaisetkin saapuivat tänne kuka mistäkin ilman suunnasta, suurelta osin Balttiasta. Saksalaisetkin täällä kävivät ja siemenensä kylvivät. Kyllä arvostan todella suomalaisuuttani ja rakastan sitä kuinka pieneen maahan mahtuu niin monta heimoa jotka erotamme nykyään melkeinpä vain murteista. Mutta heimolaisuutta yhtä kaikki. Ei tänne kukaan ole sienen lailla maasta putkahtanut. Edes Pohjalaiset. Ja älköön nyt kukaan loukkaantuko, heitän tässä vain ajatelmiani ilmoille. Mietittävää..

Tunnen useita maahanmuuttajia. Olen ystävystynytkin heidän kanssaan. Heitäkin, kuten meitä synty-suomalaisia, on moneen junaan. Toiset ovat täällä oikeasti tekemässä töitä saadakseen paremman elämänlaadun kuin he olisivat kotimaassaan koskaan saaneet. Mielestäni työmoraali on ollut heillä jopa parempi kuin ikäisillään suomalaisilla. Mutta nämä toiset ovat sitten käyttämässä enemmän tai vähemmän rikollisesti hyväkseen yhteiskuntaamme. Tunnen myös romaneja. Ihan palkkatyössä käyviä. Heitäkin on yhtälailla moneen junaan, kuten meitäkin. Heidän heimolaisuutensa vielä näkyy muussakin kuin puheessa toisin kuin meillä. Ovatko he sittenkään niin erilaisia kuin me?

Jos me suomalaiset ajatellaan itsestämme parempana, niin miettisin uudelleen. Minä ainakin olen kuullut, lukenut ja kohdannut liian paljon suomalaisten perheväkivaltaa, lasten pahoinpitelyä ja turmelemisesta. Mistä johtuu tunteettomuus läheisiin ja sukulaisiin. Missä mennään vikaan että toistuvasti satutetaan ihmisiä, joiden kanssa ollaan päivittäin tekemisissä? Jopa omaa perhettä. Tähän tilanteeseen ei Suomen sosiaalitoimi ylikuormitettuna pääse halutessaankaan aina puuttumaan, ennen kuin on myöhäistä. Muutoksen on lähdettävä omasta käytöksestä, asenteesta ja arvoista.

Rikollisuus, huonot käytöstavat ja väkivalta ei ole mitenkään sidoksissa pelkästään johonkin ihmisryhmään. Kyllä näitä löytyy ihan joka uskonto-, rotu-, kansalaisuus-, sukupuoli- ja ikä- ja koko-ryhmistä. Ja ratkaisuja ja kovaa työtä olisi tehtävä sekä muun rikollisuuden että väkivallan vähentämiseksi. Hyvien tapojen ja käsitteiden: oikea ja väärä opettaminen lapsille on jo hyvä alku, mutta vain alku. Ja meidän aikuisten kohdalla asioiden tärkeysjärjestyksen uudelleen järjestely ja arvojärjestyksen ravistelu olisi paikallaan. 

Tyttäreni on siinä iässä että hän on vielä monessa asiassa aivan lapsi, mutta toisissa asioissa teiniys nostelee jo päätään. Kovin moni asia on muuttunut helposta ja normaalista vaikeaksi ja kiusalliseksi. Toisaalta olemme voineet puhua monesta asiasta nyt paremmin kun hän on niin iso että ymmärtää asioita melkein kuin aikuinen. Äitinä mietin kuinkahan onnistuisin kasvattaa tästä tytöstä järkevä, vastuuntuntoisen, mutta elämäniloisen ihmisen hänen iälleen sopivalla tavalla. Välillä keinoni ja tietoni tuntuvat riittämättömiltä. Luotan kuitenkin siihen että hän on sinnikäs tyttö ja että voin vain tukea häntä kasvussaan kohti teiniyttä ja naiseutta. Rankkaa ja kiehtovaa yhtä aikaa.

  Poikani on siinä iässä että on kiire aikuistua. Täysi-ikäisyys on ihmeellistä ja haastavaa. Äiti ei ole nyt juuri se kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Tuo asia laittaa minut miettimään omaa ikääni ja ennen kaikkea tärkeyttäni hänen elämässään. Laittaa jopa murehtimaan. Mutta sitten ryhdistäydyn ja tiedän, että olen tehnyt kaikkeni hänen kasvattamisekseen koko hänen nuoren elämänsä ajan ja teen jatkossakin tarvittaessa, mutta nyt on vain tullut aika äidin antaa lapselleen tilaa kasvaa aikuiseksi. Ja mieheksi. Toivottavasti hyväksi mieheksi.

Lähipiiristäni löytyy ihmisiä jotka ovat siinä iässä että he tuntevat perhe-elämä vievän kaikki mehut heidän jo kadottamastaan identiteetistään. He ovat kadottaneet itsensä antaessaan rakkautensa ja lähes koko olemassaolonsa perhe-elämälle. Nyt he ovat siinä iässä/vaiheessa, että he kaipaavat muutakin. Mutta, on helpompaa jatkaa vanhalla tavalla, kuin ponnistella muutoksen eteen. Muutoksen, jonka avulla he saisivat takaisin minuutensa. Olen ollut tuossa ”iässä” kerran. Olin ja elin niin perheelleni etten enää muistanut kuka olin. En muistanut että minulla oli haaveita, ei vain muistilistoja. En muistanut että pidin kitaran soitosta enkä pyykkien viikkaamisesta. En muistanut että voin kirjoittaa muutakin kuin terveisiä reissu-vihkoon opettajalle. Unohdin että osaan ulkoa muitakin lauluja kuin Muumilaakson tunnarin. Unohdin että näytin hyvältä naisten vaatteissa enkä mieheni t-paidassa. Muutos tuon kaiken muistamiseen löytyi pienessä määrässä ”omaa aikaa”. Oli se sitten kauppa-reissu ilman lapsia, illanistujaiset ystävän luona tai suosikki-artistini keikka, se tuli tarpeeseen. Imin energiaa pesusienen tavalla. Ja taas jaksoin. Ja kun aikaa kului opin taas nauttimaan pienistäkin asioista. Miten ihanaa ja energisoivaa oli telmimis-hetki ja tyynysota muksujen kanssa petaamattomassa sängyssä. Kuinka viihdyttävää olikaan ihmisten katseleminen kauppareissulla. Miten sainkaan virtaa vilttiin kääriytyneenä syysmyrskyä katsellessa. Miten ihanaa oli kadota hyvään kirjaan tai elokuvaan. Tarvittiin vain pieniä muutoksia omassa käyttäytymisessä. Opin myös  myöntämään että tarvitsen apua. Sen myöntäminen oli kova pala naiselle joka ei halunnut olla kenellekään vaivaksi. Opin pyytämään lastenhoito-apua. Opin tekemään itselleni aikaa pienillä muutoksilla arjessa. Ja opin nauttimaan pienistä asioista.

Lähipiiristäni löytyy myös kirjava määrä kriisejä. On ikäkriisiä, tunnetaan vuoroin itsemme vanhaksi ja vuoroin nuoreksi. Itse en suostu olemaan vanha. Jonkin verran kokenut olen, mutta vanha en. Lapsenikin vain kohta ohittavat minut iässä. Kurkkaus peiliin kyllä oikoo tuon harhaluulon. Oli kamalaa kuulla että pari vuotta minua vanhempi tutun tuttu oli voivotellut tosissaan sitä kuinka vanha hän on ja kuinka elämä on kohta ohi. Kamalaa! Miten pitkästyttävä tai kurja elämä hänellä onkaan jos noin pitää ajatella? Alle 40-vuotias nainen!

 Tuttavapiiristäni löytyy myös identiteetti-kriisiä. On ihmisiä joita elämä on heittänyt niin suurella draamalla ja elämänmuutoksilla että halu ja rohkeus tarttua oman elämän ohjaksiin on hukassa. On helppo jäädä jumittamaan paikoilleen, olla virran vietävänä tai muiden ohjailtavana. Perheen menetys on vienyt rohkeuden olla oma itsensä. Tyydytään siis elämään toisen varjossa. Avioeron jälkeinen elämä on ajanut jotkut tilanteeseen ja tapoihin joista on päästävä eroon, mutta tahdonvoima ei riitä. Tai suhteen rikkoutumisen jälkeen uskallus tarttua uusiin asioihin puuttuu vain siitä pelosta että josko kaikki taas romuttuu. On myös näitä jotka päätyvät ahdistuksessaan siihen itsekkäimpään tekoon. Päättävät päivänsä. Toiset jopa jonkun toisen ihmisen elämän. Ensimmäisenä tulee mieleen kysymys mitä olisimme voineet tehdä tämän ehkäisemiseksi? Toisena tuleekin kysymys: Eivätkö he yhtään ajattele heitä jotka tänne jäävät suremaan? Suru ja toivottomuus joita tuollaiset teot jättävät jälkeensä on hirvittävä. Tuollainen tuska aiheuttaa lisää kriisejä ja tuhoa. Puhumattakaan lapsista joihin tuollainen tragedia jättää pysyvät jäljet. Onneksi joskus tällaiset kriisit myös tuovat hieman jotain hyvää tullessaan. Ehkä jotkut ovat lähentyneet kohtaamansa kriisin myötä. Ehkä joku oppii arvostamaan elämäänsä kokemansa myötä. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta kuka tietää? Tapahtunutta emme voi muuttaa, mukautukaamme siis.

Lähipiirissäni on myös ihmisiä jotka ovat nyt siinä iässä että lapsia pitäisi kovasti tehdä jos aikoo vielä biologisen kellonsa mukaan. Niin ainakin väitetään. Osa heistä ei edes aio lasta hankkia, mutta muiden mielestä olisi jo aika. Osa heistä taas on joko juuri saaneet vauvan tai odottavat sellaista. Oli jo korkea aika! Entä ne heistä jotka toivoisivat lasta yli kaiken, mutta biologia tai elämäntilanne ei vain anna mahdollisuutta lapselle. Mikä pakottaa ihmiset sanomaan että: ”kyllä teidänkin nyt pitäisi lapsi hankkia”. ”Alkaa olla jo korkea aika.” Sama pakko meillä sinkuilla. ”Kyllä pitäisi pari löytyä.” ”Olet sen ikäinen ettei ole kohta enää helppoa lähteä ”markkinoille””. Entäpä jos ei tahdo markkinoille! Entäpä jos on täysin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen… Entäpä jos halusta huolimatta ei yhtään oikealla tavalla kiinnostavaa ihmistä ole ilmaantunut? Tai jos sellainen onkin, mutta hän ei ole saavutettavissa? Palaan siis taas kysymykseen: Onko ihminen ehjä vasta toisen kanssa parina? -Eikö saa olla ihminen yksilönä?

 Jääräpäisesti päätin olla siinä iässä että opettelen olemaan onnellinen yksinäni ennen kuin yritän olla onnellinen kenenkään muun kanssa. Päätin olla myös siinä iässä että tapailen unelma-miestäni unissani ja odotan että hän tulee ovelleni minut hakemaan. Sillä olen siinä iässä, etten baareista ala häntä kyllä etsimään. Ja olen sen ikäinen nainen, etten itseäni liikoja tyrkytä miehelle. Ilmaisen kiinnostukseni suoraan ja hän tekee seuraavan siirron.. jos tekee. No, ei tuottane ongelmia tuokaan. Ei näitä miehiä ole liikoja ilmaantunut, kelle kiinnostukseni ilmaisisin. Kriisejä ja draamaa minulla on ollut yllin kyllin ”edellisessä elämässäni”. Niihin en nyt sekaannu lainkaan. Minulle riittää tämä minuuden etsinnän, varhaisteinin ja aikuistuvan nuoren miehen,  työn ohella opiskelevan yh-sinkku-äitiyden tuoma seesteisyys.

-Sinua seuraava Herra Oikeaa rauhassa odotellen.. edelleen..

 Mutta älä pidä kiirettä. Just nyt, tänään, tykkään olla itsekseni.

 Ja mikä mies! Oletko koskaan ihaillut jotakin ehkä ”saavuttamatonta” ihmistä uskaltamatta edes toivoa että saisit viettää hänen kanssaan aikaa ihan vain kahdestaan. Tarkoitan että jos esimerkiksi luet jonkun kirjailijan kirjoja ja kirjoituksia ja pidät niistä yli kaiken. Ostat tai ainakin kerran luet kaiken hänen tuotantonsa. Käyt häntä kuuntelemassa luennoilla ja onnistut vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Kiinnostut yhä enemmän hänen ajatusmaailmastaan. Hänen persoonastaan. Ajattelet kuinka upeaa olisi viettää aikaa tuon ihmisen kanssa. Tutustua ihmiseen kirjailija-minän takana. Hän voi olla taiteilija, elämäntapa-guru tai ammatti- ihminen jota ihailet. Tarkoitan siis tuolla tavalla ”saavuttamaton”, haave, unelma.

No, mutta haaveillaan. Seuraat siis hänen elämäänsä kaukaa, lehdistä, tv:stä, somesta. Fanaattisesti tai ei, mutta kuitenkin niin, että mm. hänen nimensä lehdessä herättää mielenkiintosi. Vuosien mittaan pääset juttelemaan hänen kanssaan usein ja pian hän jo tunnistaa sinut muun ihmismassan joukosta, muistaa nimesi. Eikö ole upeaa? Tervehtiä häntä ihmisten joukosta ja huomata kuinka hän tunnistaa sinut, moikkaa takaisin. Jutella hänen kanssaan leppoisasti ihmisten odottaessa vuoroaan, nimikirjoitustaan.

Haaveillaanko vielä vähän? Näet hänet harvoin, mutta aina kun hänet tapaat, keskustelunne ovat mielenkiintoisia, luontevia ja kaikin puolin mukavia. Aikaa kuuluu. Halaatte aina tavatessanne. Vaihdatte jo henkilökohtaisia kuulumisia eikä vain hänen työhönsä liittyviä asioita. Uskaltaisitko jo sanoa että ystävystytte. Naamakirjassa olette kamuja ja kuulumisien vaihto on näin tiheämpää. Kiinnostut hänestä nyt vielä enemmän kuin aiemmin, sillä olet ihastunut hänen työ-persoonansa lisäksi hänen oikeaan persoonaansa. Vieläkin hän on unelma, haave. Vaikka olette jo saaneet keskustella ihmisten keskellä kahdestaan, haaveilet siitä millaista olisi kahdenkeskinen aika hänen kanssaan. Ajan kanssa, ilman keskeytyksiä, ilman pakkoa lähteä minnekään. Tyydyt kuitenkin nauttimaan hänen tuotannostaan, keskusteluista hänen kanssaan ja siitä tiedosta että voit kutsua häntä vähintäänkin tuttavaksesi, ellei todella jopa ystäväksesi. Sillä keskustelettehan asioista joista puhutaan ystäville, ei ventovieraille. Syvällisiä ja arkisia asioita perheestä,  pettymyksistä, iloista, suruista, haaveista ja arjen touhuista. Kaikesta. Tyydyt tähän, koska et uskalla edes toivoa että hän ajattelisi sinusta muutoin kuin ystävänä. Ja kuitenkin toivot. Unelmasi on jo toteutunut. Tunnet hänet. Miten upeaa on tuntea ihania, monipuolisia ihmisiä, lahjakkaita ihmisiä, ihmisiä joita arvostat ihmisenä. Ja miten upeaa on tuntea juuri hänet. Ja haluat oppia tuntemaan hänet yhä paremmin.

Uskaltaisitko haaveilla vielä lisää? Uniisi hiipii romanttisia kohtauksia hänestä. Nautit huvittuneena niistä ja samalla kieltäydyt haikailemasta moisen perään. Ja kuitenkin haikailet. Hänen työnsä on tuomassa hänet aivan koti-kulmillesi. Olet kutsunut hänet jo vuosia sitten luoksesi, kun hän työmatkoillaan eksyy naapurustoosi. No, nyt rohkaistut ja toistat kutsusi. Säikähdät rohkeuttasi. Odotat kohteliasta tyrmäystä. Hän vastaakin olevansa kiinnostunut, harkitsevansa asiaa. Nyt mahanpohjasi jo heitti kuperkeikan. Hän siis oikeasti harkitsee luoksesi tulemista. Päivä vierähtää. Keskustelette reittivalinnoista, yöpymis-vaihtoehdoista, mahdollisesta päivän ”ohjelmasta”. Viestittelette. Kiusoittelette. Päiviä kuluu. Olet jo nyt onnesi kukkuloilla. Haaveesi ovat jo ylittyneet. Epäusko hiipii ajatuksiin. Ehkä hän kohta kieltäytyy kutsusta. Tai herään varmaan kohta. Kiusoittelu on jo flirttailua. Kipinöinti ja hyvänolontunne on jo vallannut koko kehosi. Sitten, hän ilmoittaa ottavansa kutsun vastaan. Oikeasti!? Mietit voiko tämä olla totta? Viestittelette tiheämpään, vaihdatte viimein puhelinnumeroita. Viestittelette lisää, jälleen myöhään yöhön. Hänkin sanoo jännittävänsä tapaamistanne. Hän tarkistaa osoitteesi. Viimein hän laittaa viestin että on lähtenyt ajamaan luoksesi. Juuri kun hän on kääntymässä kadulle millä asut, vaistoat hänen läheisyytensä. Katsot ikkunasta ja näet että se todellakin on hän. Hän laskee asuntojen ovia löytääkseen ovesi. Menet häntä porraskäytävään vastaan. Hymyilette. Tervehditte. Halaatte. Toivotat hänet tervetulleeksi kotiisi. Ja todellisuus ylittää kaiken mitä olet koskaan uskaltanut edes haaveilla. - Hän on luonasi kokonaisen uskomattoman vuorokauden.

Haaveilu sikseen. Eihän tällaista tapahdu tällaiselle tavalliselle ihmiselle kuin elokuvissa ja hömppä-romaaneissa.

 Ja minun elämässäni.

Mutta kuinka sitten ne ihmiset jotka elävät kuunkierto kierron jälkeen siinä narsistisessa maailmassaan, huomaamatta sitä mitä he tekevät muille. He elävät keskuudessamme tulevat jopa toimeen meidän kanssamme. He vaikuttavat monella elämänsaralla ja monin tavoin. Heitä on yhä enemmän ja enemmän. Eri ikäluokissa.  Narsisteja. Ihmisiä jotka kaikessa aktiivisesti tai passiivisesti tavoittelevat omaa etuaan. Eihän siinä mitään väärää ole jos haluaa pitää huolen itsestään. Nyky-yhteiskunta ehkä vaatiikin jonkinlaista itseriittoisuutta, omanarvon tuntemusta. Mutta väärään suuntaan mennään silloin kun muut ympärillä kärsivät tekojesi seurauksena. On se sitten fyysistä tai psyykkistä kärsimystä.

 Jo ala-asteella on lapsia jotka kuvittelevat että he voivat pompottaa kanssa-ihmisiään mielensä mukaan. Ollaan muka kavereita. Vaaditaan uskollisuutta. Urkitaan salaisuuksia. Puhutaan pahaa selän takana. Käännytetään kavereita toisiaan vastaan. Kylvetään riitaa. Ja taas leikitään kaveria. Mikä tällaisen lapsen kasvatuksessa on mennyt pieleen? Onko hän saanut liian vähän kritiikkiä, rajoja. Vai onko niitä ollut liikaa? Onko hän saanut tarpeeksi hellyyttä, huomion osoituksia? Vai onko hän ollut liiaksi kasvattajiensa palvonnan alla? Mielestäni lapsi tarvitsee sopivasti rajoja, rakkautta, huutoa (ihan vain vähän) ja hellyyttä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Kotona joskus kiukutteleva lapsi on mielestäni terve. Mutta jos kotona ollaan kuin enkeli ja muualla piru, niin silloin asiaan on puututtava.

Narsismi on eräänlainen mielen sairaus. Tiedän sen. Olen kokenut narsismin läheltä, monessakin muodossa. Narsisti ei useinkaan koe että hän tekisi mitään väärää olettaessaan että kaikkien muiden paitsi hänen on hommattava kuski yhteisille reissuille. Hän ei näe siinä mitään pahaa että hän tyhjentää kaverin jääkaapin tai juomavaraston. Eihän hän väärin tee jos hän peruu kuukausia suunnitellun matkan vain koska hän keksi muuta tekemistä, eihän neljän muun ihmisen elämät siihen vaikuta. Vaikka hän sanoo suorat sanat asiasta tai asiattomasta, ei hänen käytöksessään ole mitään väärää. Oikeutettua on hänen mielestään myös hänen väkivaltaan turvautumisensa, jos häntä on jollain tapaa ärsytetty. Kuitenkaan kellään ja tarkoitan kellään, ei ole oikeutta ojentaa, moittia tai arvostella häntä tai hänen tekojaan tai ratkaisujaan. Universumi vain sattuu pyörimään hänen ympärillään. Hänhän tietää asian kuin asian parhaiten koska hänen paras kaverinsa on vaikkapa aivokirurgi. Sehän tekee hänenkin äo:sta triplasti suuremman kuin normiväestöllä. Ja ihmeellistä kyllä, narsistilla on usein hyvin laaja ystäväpiiri ja sosiaalinen elämä. Heillä on luontainen taito miellyttää erilaisia ihmisiä ja luoda kontakteja mielenkiintoisina pitämiinsä henkilöihin. Luonnollista poistumaa kaveripiirissä tapahtuu kyllä kun jotkut saavat tarpeekseen oikuttelevasta kamustaan. Mutta ei narsistin elämä tähän kaadu. Aina voi hommata uusia tilalle. Vaikkapa kaupan kassajonossa.  

Happamia. Sano kettu pihlajanmarjoista. -Katkeruutta siis havaittavissa tekstissä.

Puolisona narsisti osaa pitää sinua vuosikausia elämän tivolissa. Vuoristorata on taattu. Nauru kuuluu asiaan, samoin ilo ja onni. Mutta kuten tivolissa, kaikki maksaa. Kalliisti. Ja puolisosi johtaa showta niin, ettet ensin halua pois kyydistä ja sitten et uskalla jäädä kyydistä. Mutta minäpä uskalsin. Yritin lähteä useaan kertaan. Vielä tivolini parkkipaikalta pari kertaa palasin takaisin. Kunnes ymmärsin että pärjään ilman jatkuvaa vuoristorataa. Minusta on elämään ilman suurta showta ja varsinkin tuon shown johtajaa. Ensin totuttelu tavalliseen elämään ilman klovneja, isoja ääniä, vilkkuvaloja ja hattaraa oli karua. Mutta karuudessa oli kauneutta. Tämä oli minun oma elämäni. Minun. Minä määräisin sen suunnan. Minä tekisin päätökset. Tämä oli minun elämäni, eikä mikään show. Hmmm.. itsekästäkö..

Onneksi olin löytänyt minut. Olin peitetty niin hyvin klovnin maalatun hymyn alle että olin hukassa itseltänikin. Kasvojen puhdistukseni aloitin jo vuosia ennen lähtöäni. Sain töistä pakopaikan. Turvauduin työhön ja työkavereihin. Sain käyttää tietoani ja taitojani. Minua arvostettiin. Tunsin olevani turvassa kun olin töissä. Pikkuhiljaa ymmärsin arvoni, aloin eheytyä. Työkään ei ollut minulle enää hukkuvan oljenkorsi, se oli vain työpaikka. Työpaikka josta pidän paljon. Voimistuin. Kasvoin ihmisenä. Opin itsekkyyttä. Tervettä itsekkyyttä. Opin tuntemaan ja hyväksymään tunteeni. En enää pelännyt niitä, sulkenut niitä pois. Se oli tärkeää, sillä olin tuon parisuhteen aikana oppinut että tunteet satuttavat ja laittavat sinut kärsimään. Varsinkin onni, ilo ja rakkaus satuttivat ja paljon. Olin kuin Pavlovin koira ja opin että kun onnen tunne tulee, seuraa siitä heti piakkoin onnettomuus, kipu ja sydänsuru. Yritin siis olla tuntematta mitään. No, olen hyvin tunteellinen ihminen, joten sehän ei onnistunut. Koska en oppinut olemaan tunteeton, opin pelkäämään tunteitani. Mutta eheytyessäni huomasin että tunteminen on hyväksi, eikä tunteminen aina tarkoittanut itsensä satuttamista. Voimistuin, itsenäistyin. Olin viimein itsekäs ja tein kaikille palveluksen. Lopetin avioliittomme. Nyt uskallan sanoa että lapset voivat paremmin. Minä todellakin voin paremmin. Ja exänikin rakentaa jo pesää uuden kanssa. Voimme siis kaikki paljon paremmin.

Uskonko siis että exäni on ”parantunut”? –En todellakaan. Mihin hän luonteestaan pääsisi? Hän osaa olla rakastettava ja charmantti, tietyn aikaa. Mutta ei hän koskaan muutu. Sääli hänen läheisilleen. Itse pääsin melko kauas hänen vaikutusvallastaan. Mutta yhteisten lasten vuoksi en hänestä kokonaan pääse. Sainhan sentään hyvääkin häneltä. Lapseni. Rakkauteni lapsiini on pitänyt minut voimissani.  Ja kai menneen tarkoitus oli kasvattaa minusta tai minussa jotain. Nähtäväksi jää, mitä?

Sain ainakin arpisen sydämen. Mutta sykkii se vielä. Ja innokkaasti sykkiikin. Olen aloittanut uuden elämän. Pidän elämästäni ja haaveilenkin taas. Nyt en enää pelkää haaveillakaan. Tunnen että voin tehdä mitä vain. Tavoitella mitä vain. Saavutan sen sitten tai en, en pelkää. Tappioihin ei kuole, ne kasvattaa. Ensin ne vituttaa, mutta sitten kasvattaa.

Mietin tässä, olenko ollut aiemmin tällainen monsuunimonsteri. Mielestäni en. Tässä kuun vaiheessa olen huomannut herkuttelevani kyllä enemmän ja ehkä hieman suorasukaisempikin olen saattanut olla. Mutta että tällainen pirun riivaama narttu!? En kai? Ai kamala jos olenkin ja nyt vasta tiedostan sen. Voiko ihminen oikeasti olla PMS-oireissaan kuin joku Hulk tai Hyde joka muuttuu täydelliseksi hirviöksi ihan vaan hormonien vuoksi. Ymmärrän miksi aikoinaan noitavainoissa niin paljon naisia tapettiin. Minäkin epäilen itseäni pirun riivaamaksi. Ja varmaan olisin lentänyt jos joku olisi luudan antanut. Ja nyt ymmärrän todellakin Noitavasaran. Senhän miehet kirjoitti kostoksi meille hormonihirviöille. Ja ihan oikeutetusti. No, ei oikeasti naurun asia tuo kyseinen teos, mutta silti.

Onkos tämä nyt luvallista? Voinko oikeasti käyttäytyä epäsosiaalisesti ja tylysti vain koska hormonit kiristää pinnaa, alavatsaa särkee ja jalkoväli vuotaa? Voinko tiuskia ja tuhahdella naama norsun nutturalla? Mä ainakin joudun tankata jotain kamomilla-teetä tai muita yrttejä seuraavaa koitosta varten. Eihän näin voi jatkua. No katsellaan kuukauden päästä…

Muistan ajatelleeni että aikuisena tunne-elämäkin jotenkin muuttuu teinivuosista. Ajattelin että jostain tulee seesteisyys ja tasoittaa kaiken kuitenkaan tunteiden intensiivisyyttä latistamatta. – No, nyt vaikuttaa siltä että se jos joku oli hölynpölyä. Aikuisena punastellaan, häkellytään yllättävissä kohtaamisissa, odotetaan kärsimättömänä yhteydenottoa, haaveillaan valveunia ja petytään kun haaveet romuttuvat, kunnes taas haaveet saavat siivet. Aivan samoin kuin teininäkin.

Olen saanut tuosta kaikesta osani. Vatsanpohjan nipistelyt, pulssin kiihtyminen ja malttamattomuus sekä itsensä kanssa taistelu on tullut tutuksi. Unettomina öinä mielikuvitus otti vallan ja täytti mielen vuoropuheluista hänen kanssaan. Nipistely tuntui sormenpäistä varpaisiin saakka kun tiesin näkeväni hänet pian. Itsensä kanssa taistelu siitä, otanko jo häneen yhteyttä, vaikka lupasin itselleni että odotan hänen yhteydenottoaan. Ja se riemu ja tunteiden ilotulitus kun olet hänen seurassaan kaksin, vihdoin.

Ei juurikaan eroa teiniaikoihin. Raivostuttavaa. Miksi aikuisen ihmisen on saatettava itsensä noin naurunalaiseen tilaan? Eikö omaan käytökseen voisi jotenkin vaikuttaa? Eihän hormonit ja kemialliset reaktiot aivoissa voi tehdä elämää nähneestä, realistisesta ihmisestä tuollaista hermorauniota? Miksi jo ainakin kaksikymmentä (saanen hymyillä) ikävuottaan nähnyt ihminen vuoroin itkee vuoroin nauraa tietyn musiikin soidessa? Miksi pari lasta maailmaan saattanut henkilö ei hillitse ruumiinsa himon tunnetta edes yleisellä paikalla? Miksi rakastuneena rakastaa koko maailmaa? Ja hetkessä vihaa ja suree sitä yhtälailla. -En aiokaan yrittää vastata.

- Löysin kuitenkin eron teiniaikoihin. Tuon kaiken päätyttyä sydän kyllä särkyi tai ainakin vahvasti ruhjoutui ja sitten arpeutui, mutta nyt, toisin kuin teininä, osaan olla kiitollinen tapahtuneesta. Hyvine ja huonoine puolineen. Olen kiitollinen että jotain noin upeaa tapahtui minulle. Olen kiitollinen, sillä löysin itsestäni paljon tämän tapahtuneen johdosta. Olen taas vahvempi, kokeneempi, rikkaampi ja kenties hieman viisaampi. Ilman heittelehtiviä hormoneja ja muita aivoja sekoittavia asioita arvostan ystävyyttämme ja kokemiamme hetkiä. Pulssini reagoi yhä hänet nähdessäni, mutta sen uskon olevankin biologista. Olen vain löytänyt biologisesti itselleni sopivan kumppanin. Tai yhden niistä. Sillä en usko yksiavioisuuteen. Jos ihminen olisi yksiavioinen, se ”leimaantuisi” yhteen henkilöön ja jäisi tämän kanssa elämään onnellisen loppunsa. Kuulostaa karskilta ja ehkä kyyniseltäkin, mutta tätä mieltä olen. Ei kai kukaan muuten omaa puolisoaan koskaan jättäisi, saati satuttaisi häntä.

Viimeaikoina olen oppinut niin paljon kaikesta pahasta ja haavoittavasta, mitä pariskunnat ovat toisilleen tehneet, pieniä ja isoja asioita, etten ymmärrä miksi parisuhteita yleensäkään harrastetaan. Tai ymmärrän – biologia. Parin hankinta – lisääntyminen. Mutta tämä muu ”suhde-toiminta”. Sitä käydään kahvilla ystävän kanssa salaa puolisolta, kirjoitellaan viestejä, suudellaan, työpaikan juhlien jatkoilla tai synttäribileissä kiihko vie mukanaan, löytyy joku joka haluaa toteuttaa fantasiasi tai vain karskisti hoidetaan tarpeet maksullisilla palveluilla. Ja kaikkea muuta enemmän tai vähemmän satuttavaa, aina salaa puolisolta. En ole viaton minäkään. Kuitenkin jaksan hämmästellä parisuhteiden monimutkaisuutta ja parisuhteita ylipäätään. Niin moni on tyytymätön suhteeseensa. Toivotaan että mies olisi enemmän mies, kuin hiiri. Toivotaan että mies huomioisi enemmän, näyttäisi tunteensa. Toivotaan että nainen panostaisi ulkonäköönsä tai tekisi useammin aloitteen seksiin. Toivotaan ettei nainen meikkaisi niin paljon.  Fantasioidaan asioista joista ei uskalleta puhua. Petytään väärinymmärryksiin. Nalkutetaan mitättömyyksistä. Haetaan lohtua peleistä tai pullon pohjalta. Oletetaan paljon.  Mutta ei osata puhua. Huudetaan, mutistaan, möykätään ja metelöidään. Mutta ei puhuta.

Toivoisin seuraavan puolisoni olevan paras ystäväni. En tarkoita että naisin ystävätärtäni jolla on jo puoliso ja kaksi lasta. Vaan että puolisoni olisi samalla paras ystäväni. Parhaan ystävän kanssa kun voin puhua mistä vaan. Hullutellen tai täysin tosissaan. Paras ystäväni antaa minulle töppäykseni anteeksi ehdoitta, sillä hän luottaa minuun. Paras ystäväni tuntee mielialani tai jos hän ei ole varma hän uskaltaa siitä kysyä. Parhaan ystäväni kanssa voimme istua hiljaa kummankaan siitä vaivaantumatta. Hänelle voin myös purkaa pahaa oloani tai osoittaa hänelle hellyyttä. Tämän parhaan ystävän kanssa voisin tutkia itseäni ja häntä. Löytäisimme toisemme. Voisimme opastaa toinen toisiamme ja väärinymmärryksiin etsittäisiin yhdessä selko. -Eikä hänen edes tarvitse olla tätä kaikkea, jos hän on paras ystäväni. Puolisoni. 

En minä katkeroitunut ole. Haluan kokea tuon kaiken alussa mainitun hulluuden taas pian uudelleen. Haluan löytää ihmisen joka saa varpaani sykkyrälle ja sormeni täyteen kipunoita. Tahdon tuntea kuuluvani juuri sillä hetkellä juuri siihen, hänen syliinsä. Tahdon aidon, turvallisen parisuhteen. Ja aioin sellaisen myös saada.

Luin artikkelin jossa lukijalta kysyttiin kauanko on siitä, kun sinua on kosketettu tai sinä olet koskettanut toista, ilman mitään vaatimuksia. Vain kosketettu ja antauduttu ihon tuntuun iholla. Mietin sitä ja totesin että siitä on kauan. Edellissessä suhteessani huomasin usein kaipaavani hellyyttä, suukkoja, halauksia ja kosketuksia ilman, että se johtaisi seksiin. Niin ei käynyt. Aina edettiin seksiin tai puolison suuttumiseen. En väitä ettenkö pitänyt seksistämme, pidin kyllä. Mutta kaipasin hellyyttä, vaatimattomuutta. Puhdasta kosketusta.

Halaus antaa paljon. Onneksi olen oppinut halaamaan. Tiedän, ettei monikaan ihminen pidä jos yllättäen tullaan liian lähelle. Minä olen oppinut nauttimaan halauksista ja saan niistä voimaa ja haluan uskoa että voin antaa myös voimaa halaamalla. Tänään nautin suunnattomasti hellyydestä, kun halasin päivänsankaria. Puristin tätä herrasmiestä oikein kunnolla, ja hän minua. Ihana tunne. Tuo lyhyt vaatimaton hetki antoi minulle voimia ja toivon että hänkin koki sen samalla tavoin. Toinen ihana kosketus oli muutama päivä sitten, kun ystävä-pariskunnan kanssa istuimme samassa sohvassa jalat sikin sokin. Upea tunne oli se kun tämä miespuolinen laittoi rennosti kätensä polvelleni ja siinä puhuessamme hän silitteli välillä polveani. Ja se kun tämä naispuolinen kutitteli varpaitani ihan vain ohimennen.

 Lasteni ja sisarusteni halaukset ovat kultaakin kalliimmat. Mummon ja vanhempieni myös. Viimeksi mainittujen kanssa halaaminen vain on hieman ”virallisempaa”. Aina on oltava joku syy. Onnittelu-halaus, pahoittelu-halaus. Mummon tyttö olen aina ollut ja sylissä usein pienenä istunut. Ihania muistoja. Äitini kanssa meillä on ollut, jo minun ollessa lapsi, jonkinlainen muuri välissämme. Pienenä en kuulemma halunnut äidin kosketusta ja isompana kun sitä halusin, sain sitä vain rajallisesti. Esimerkkinä iltasuukko. Meillä oli oma iltarutiini. Pisulle, pesulle ja nukkumaan. ”Hyvää yötä”, ”Hyvää yötä”, ” Nuku hyvin”, ”Nukun minä”. Ja sitten suukko suulle isälle ja äidille. Kunnes olin noin kymmenvuotias. –Äiti käänsi posken. ”Oot niin iso tyttö. Ei enää suulle, poskelle!” Tuntui tosi pahalle. Minua saa lapseni suukottaa suulle niin kauan kuin he vain haluavat. 

Kosketusta on niin monenlaista. Kipinöivä, sähköinen kosketus on tällä hetkellä se mitä kaipaan pitkästä aikaa. Siihen vaan ei kenenkä kanssa vaan pysty. Joko kipinöi tai sitten ei. Mutta tiedän että kipinöidäkin voi. Olen eläissäni kohdannut muutaman ihmisen joita minun on ollut pakko koskettaa. Heistä on tullut lähtemätön osa elämääni. Muistan eräänkin tilanteen kun olin työni puolesta viemässä lähetystä juhla-taloon. Menin työvaatteissani juhlakansan läpi päivänsankarin luo ja hoidin työni. Palatessani ulko-ovelle tunsin kuin sähköistyväni ja pakonomaista tarvetta kääntyä oikealle. Ja kun katsoin, istui ystäväni siellä syöden kakunpalaa. Kosketin häntä olalle, sillä minun oli pakko. Vaihdoimme tervehdykset ja kuulumiset  pikaisesti ja jätin hänet jatkamaan serkkunsa juhlia. Sisälläni kipunoi. Myöhemmin hän kertoi halunneensa juosta perääni halaamaan, muttei sukulaistensa edessä rohjennut. Siitä päivästä lähtien olemme halanneet aina kun harvoin kohtaamme. Ja aina kipunoi mukavasti.

Kuinka sitten eheytyä, yksin vaiko kaksin? Itse olen yksin, vielä ainakin. En ole löytänyt ketään vierelleni minua eheyttämään, enkä kyllä ole ketään etsinytkään. Tuttavapiirissäni löytyy eronneita useita ja osa heistä on valinnut toisen tien. Tai tiedä nyt sitä ovatko he mitään valinneet, sillä sydämen asioilla tuntuu olevat paljon ristiriitoja järjen kanssa. Minä en olisi kyennyt vaihtamaan lennosta. Siis parisuhteesta toiseen. Tai mitäs minä vannomaan. En nyt vain vaihtanut. Oli aika jolloin olisin voinut vaihtaakin, mutta onneksi pääsin siitä yli. En usko että olisin kyennyt eheytymään yhtä hyvin jos tuo ”välietappi” olisi jatkunut. Siirryin siis sinkuksi ja pidän siitä. Haluan ensin tutustua itseeni, elää itseni kanssa ja ehkä jopa oppia rakastamaan itseäni, ennen kuin uskon pystyväni rakastamaan ketään toista. Haastavaksi tämä yksinolo kyllä käy kun lähipiirissä aletaan jo olla minusta huolissaan. - Enkö jo hommaa ketään?  -Et pian huoli ketään.

 Onko oikeasti minun löydettävä itselleni mies vain sen vuoksi että minun pitää? Etten tulisi liian rantuksi tai itsekkääksi. –Eikö parisuhdeasioissa pidäkin olla ranttu, valikoiva? En minä halua aloittaa suhdetta jonkun kanssa vain sen vuoksi että olen ollut sinkkuna niin kauan. En halua vain kelpuuttaa jotakuta olemaan parisuhteessa kanssani vain sen vuoksi että kun en nyt parempaakaan löytänyt. – Sen vuoksi minä juuri erosin! En halunnut olla parisuhteessa vain koska meidän oletettiin olevan onnelliset. En kestänyt enää tyytyä parisuhteeseen mistä puuttui kokoajan jotain. Olin kyllästynyt salaa toivomaan jotain parempaa, tyydyttävämpää, antoisampaa. Olin kyllästynyt tyytymään siihen että tunsin aina olevani kakkos-sijalla. En koskaan se ensimmäinen valinta. Mutta olin itselleni se ensimmäinen valinta. Halusin olla itseni kanssa. Halusin löytää itseni. Siksi tein itsekkään valinnan ja lopetin avioliittomme. Nyt olemme paremmissa väleissä kuin pitkään aikaan. Ex-miehelläni on jo naisystävä ja hän tuntuu olevan muutenkin tasapainoisempi ja tyytyväisempi kuin aikoihin.

 Haluan toki löytää rinnalleni jonkun ihanan ihmisen joka antaa minun olla minä ja rakastaa minua silti. En tiedä kykenenkö itse enää rakkauteen, mutta toivon niin. Tämä arpinen sydän voi olla niin paksukuorinen että tarvitaan varsinainen ihmemies että sinne vielä pääsee. Katsellaan ajan myötä löytyisikö jostain mulle oma macgaeveri.