Tämänkin tekstin kirjoitin jo ajat sitten, ennen kuin rohkenin päästää sen tänne bittiavaruuteen luettavaksi.

Muistan ajatelleeni että aikuisena tunne-elämäkin jotenkin muuttuu teinivuosista. Ajattelin että jostain tulee seesteisyys ja tasoittaa kaiken kuitenkaan tunteiden intensiivisyyttä latistamatta. – No, nyt vaikuttaa siltä että se jos joku oli hölynpölyä. Aikuisena punastellaan, häkellytään yllättävissä kohtaamisissa, odotetaan kärsimättömänä yhteydenottoa, haaveillaan valveunia ja petytään kun haaveet romuttuvat, kunnes taas haaveet saavat siivet. Aivan samoin kuin teininäkin.

Olen saanut tuosta kaikesta osani. Vatsanpohjan nipistelyt, pulssin kiihtyminen ja malttamattomuus sekä itsensä kanssa taistelu on tullut tutuksi. Unettomina öinä mielikuvitus otti vallan ja täytti mielen vuoropuheluista hänen kanssaan. Nipistely tuntui sormenpäistä varpaisiin saakka kun tiesin näkeväni hänet pian. Itsensä kanssa taistelu siitä, otanko jo häneen yhteyttä, vaikka lupasin itselleni että odotan hänen yhteydenottoaan. Ja se riemu ja tunteiden ilotulitus kun olet hänen seurassaan kaksin, vihdoin.

Ei juurikaan eroa teiniaikoihin. Raivostuttavaa. Miksi aikuisen ihmisen on saatettava itsensä noin naurunalaiseen tilaan? Eikö omaan käytökseen voisi jotenkin vaikuttaa? Eihän hormonit ja kemialliset reaktiot aivoissa voi tehdä elämää nähneestä, realistisesta ihmisestä tuollaista hermorauniota? Miksi jo ainakin kaksikymmentä (saanen hymyillä) ikävuottaan nähnyt ihminen vuoroin itkee vuoroin nauraa tietyn musiikin soidessa? Miksi pari lasta maailmaan saattanut henkilö ei hillitse ruumiinsa himon tunnetta edes yleisellä paikalla? Miksi rakastuneena rakastaa koko maailmaa? Ja hetkessä vihaa ja suree sitä yhtälailla. -En aiokaan yrittää vastata.

- Löysin kuitenkin eron teiniaikoihin. Tuon kaiken päätyttyä sydän kyllä särkyi tai ainakin vahvasti ruhjoutui ja sitten arpeutui, mutta nyt, toisin kuin teininä, osaan olla kiitollinen tapahtuneesta. Hyvine ja huonoine puolineen. Olen kiitollinen että jotain noin upeaa tapahtui minulle. Olen kiitollinen, sillä löysin itsestäni paljon tämän tapahtuneen johdosta. Olen taas vahvempi, kokeneempi, rikkaampi ja kenties hieman viisaampi. Ilman heittelehtiviä hormoneja ja muita aivoja sekoittavia asioita arvostan ystävyyttämme ja kokemiamme hetkiä. Pulssini reagoi yhä hänet nähdessäni, mutta sen uskon olevankin biologista. Olen vain löytänyt biologisesti itselleni sopivan kumppanin. Tai yhden niistä. Sillä en usko yksiavioisuuteen. Jos ihminen olisi yksiavioinen, se ”leimaantuisi” yhteen henkilöön ja jäisi tämän kanssa elämään onnellisen loppunsa. Kuulostaa karskilta ja ehkä kyyniseltäkin, mutta tätä mieltä olen. Ei kai kukaan muuten omaa puolisoaan koskaan jättäisi, saati satuttaisi häntä.

Viimeaikoina olen oppinut niin paljon kaikesta pahasta ja haavoittavasta, mitä pariskunnat ovat toisilleen tehneet, pieniä ja isoja asioita, etten ymmärrä miksi parisuhteita yleensäkään harrastetaan. Tai ymmärrän – biologia. Parin hankinta – lisääntyminen. Mutta tämä muu ”suhde-toiminta”. Sitä käydään kahvilla ystävän kanssa salaa puolisolta, kirjoitellaan viestejä, suudellaan, työpaikan juhlien jatkoilla tai synttäribileissä kiihko vie mukanaan, löytyy joku joka haluaa toteuttaa fantasiasi tai vain karskisti hoidetaan tarpeet maksullisilla palveluilla. Ja kaikkea muuta enemmän tai vähemmän satuttavaa, aina salaa puolisolta. En ole viaton minäkään. Kuitenkin jaksan hämmästellä parisuhteiden monimutkaisuutta ja parisuhteita ylipäätään. Niin moni on tyytymätön suhteeseensa. Toivotaan että mies olisi enemmän mies, kuin hiiri. Toivotaan että mies huomioisi enemmän, näyttäisi tunteensa. Toivotaan että nainen panostaisi ulkonäköönsä tai tekisi useammin aloitteen seksiin. Toivotaan ettei nainen meikkaisi niin paljon.  Fantasioidaan asioista joista ei uskalleta puhua. Petytään väärinymmärryksiin. Nalkutetaan mitättömyyksistä. Haetaan lohtua peleistä tai pullon pohjalta. Oletetaan paljon.  Mutta ei osata puhua. Huudetaan, mutistaan, möykätään ja metelöidään. Mutta ei puhuta.

Toivoisin seuraavan puolisoni olevan paras ystäväni. En tarkoita että naisin ystävätärtäni jolla on jo puoliso ja kaksi lasta. Vaan että puolisoni olisi samalla paras ystäväni. Parhaan ystävän kanssa kun voin puhua mistä vaan. Hullutellen tai täysin tosissaan. Paras ystäväni antaa minulle töppäykseni anteeksi ehdoitta, sillä hän luottaa minuun. Paras ystäväni tuntee mielialani tai jos hän ei ole varma hän uskaltaa siitä kysyä. Parhaan ystäväni kanssa voimme istua hiljaa kummankaan siitä vaivaantumatta. Hänelle voin myös purkaa pahaa oloani tai osoittaa hänelle hellyyttä. Tämän parhaan ystävän kanssa voisin tutkia itseäni ja häntä. Löytäisimme toisemme. Voisimme opastaa toinen toisiamme ja väärinymmärryksiin etsittäisiin yhdessä selko. -Eikä hänen edes tarvitse olla tätä kaikkea, jos hän on paras ystäväni. Puolisoni. 

En minä katkeroitunut ole. Haluan kokea tuon kaiken alussa mainitun hulluuden taas pian uudelleen. Haluan löytää ihmisen joka saa varpaani sykkyrälle ja sormeni täyteen kipunoita. Tahdon tuntea kuuluvani juuri sillä hetkellä juuri siihen, hänen syliinsä. Tahdon aidon, turvallisen parisuhteen. Ja aioin sellaisen myös saada.