Tiettyyn aikaan kuusta käperryn siis täysin omien tuntemusteni raivostuttavaan maailmaan ja annan muiden kärsiä mukanani. Tiedostan sen nyt ja yritän parantaa tapani. Siinäkin

Mutta kuinka sitten ne ihmiset jotka elävät kuunkierto kierron jälkeen siinä narsistisessa maailmassaan, huomaamatta sitä mitä he tekevät muille. He elävät keskuudessamme tulevat jopa toimeen meidän kanssamme. He vaikuttavat monella elämänsaralla ja monin tavoin. Heitä on yhä enemmän ja enemmän. Eri ikäluokissa.  Narsisteja. Ihmisiä jotka kaikessa aktiivisesti tai passiivisesti tavoittelevat omaa etuaan. Eihän siinä mitään väärää ole jos haluaa pitää huolen itsestään. Nyky-yhteiskunta ehkä vaatiikin jonkinlaista itseriittoisuutta, omanarvon tuntemusta. Mutta väärään suuntaan mennään silloin kun muut ympärillä kärsivät tekojesi seurauksena. On se sitten fyysistä tai psyykkistä kärsimystä.

 Jo ala-asteella on lapsia jotka kuvittelevat että he voivat pompottaa kanssa-ihmisiään mielensä mukaan. Ollaan muka kavereita. Vaaditaan uskollisuutta. Urkitaan salaisuuksia. Puhutaan pahaa selän takana. Käännytetään kavereita toisiaan vastaan. Kylvetään riitaa. Ja taas leikitään kaveria. Mikä tällaisen lapsen kasvatuksessa on mennyt pieleen? Onko hän saanut liian vähän kritiikkiä, rajoja. Vai onko niitä ollut liikaa? Onko hän saanut tarpeeksi hellyyttä, huomion osoituksia? Vai onko hän ollut liiaksi kasvattajiensa palvonnan alla? Mielestäni lapsi tarvitsee sopivasti rajoja, rakkautta, huutoa (ihan vain vähän) ja hellyyttä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Kotona joskus kiukutteleva lapsi on mielestäni terve. Mutta jos kotona ollaan kuin enkeli ja muualla piru, niin silloin asiaan on puututtava.

Narsismi on eräänlainen mielen sairaus. Tiedän sen. Olen kokenut narsismin läheltä, monessakin muodossa. Narsisti ei useinkaan koe että hän tekisi mitään väärää olettaessaan että kaikkien muiden paitsi hänen on hommattava kuski yhteisille reissuille. Hän ei näe siinä mitään pahaa että hän tyhjentää kaverin jääkaapin tai juomavaraston. Eihän hän väärin tee jos hän peruu kuukausia suunnitellun matkan vain koska hän keksi muuta tekemistä, eihän neljän muun ihmisen elämät siihen vaikuta. Vaikka hän sanoo suorat sanat asiasta tai asiattomasta, ei hänen käytöksessään ole mitään väärää. Oikeutettua on hänen mielestään myös hänen väkivaltaan turvautumisensa, jos häntä on jollain tapaa ärsytetty. Kuitenkaan kellään ja tarkoitan kellään, ei ole oikeutta ojentaa, moittia tai arvostella häntä tai hänen tekojaan tai ratkaisujaan. Universumi vain sattuu pyörimään hänen ympärillään. Hänhän tietää asian kuin asian parhaiten koska hänen paras kaverinsa on vaikkapa aivokirurgi. Sehän tekee hänenkin äo:sta triplasti suuremman kuin normiväestöllä. Ja ihmeellistä kyllä, narsistilla on usein hyvin laaja ystäväpiiri ja sosiaalinen elämä. Heillä on luontainen taito miellyttää erilaisia ihmisiä ja luoda kontakteja mielenkiintoisina pitämiinsä henkilöihin. Luonnollista poistumaa kaveripiirissä tapahtuu kyllä kun jotkut saavat tarpeekseen oikuttelevasta kamustaan. Mutta ei narsistin elämä tähän kaadu. Aina voi hommata uusia tilalle. Vaikkapa kaupan kassajonossa.  

Happamia. Sano kettu pihlajanmarjoista. -Katkeruutta siis havaittavissa tekstissä.

Puolisona narsisti osaa pitää sinua vuosikausia elämän tivolissa. Vuoristorata on taattu. Nauru kuuluu asiaan, samoin ilo ja onni. Mutta kuten tivolissa, kaikki maksaa. Kalliisti. Ja puolisosi johtaa showta niin, ettet ensin halua pois kyydistä ja sitten et uskalla jäädä kyydistä. Mutta minäpä uskalsin. Yritin lähteä useaan kertaan. Vielä tivolini parkkipaikalta pari kertaa palasin takaisin. Kunnes ymmärsin että pärjään ilman jatkuvaa vuoristorataa. Minusta on elämään ilman suurta showta ja varsinkin tuon shown johtajaa. Ensin totuttelu tavalliseen elämään ilman klovneja, isoja ääniä, vilkkuvaloja ja hattaraa oli karua. Mutta karuudessa oli kauneutta. Tämä oli minun oma elämäni. Minun. Minä määräisin sen suunnan. Minä tekisin päätökset. Tämä oli minun elämäni, eikä mikään show. Hmmm.. itsekästäkö..

Onneksi olin löytänyt minut. Olin peitetty niin hyvin klovnin maalatun hymyn alle että olin hukassa itseltänikin. Kasvojen puhdistukseni aloitin jo vuosia ennen lähtöäni. Sain töistä pakopaikan. Turvauduin työhön ja työkavereihin. Sain käyttää tietoani ja taitojani. Minua arvostettiin. Tunsin olevani turvassa kun olin töissä. Pikkuhiljaa ymmärsin arvoni, aloin eheytyä. Työkään ei ollut minulle enää hukkuvan oljenkorsi, se oli vain työpaikka. Työpaikka josta pidän paljon. Voimistuin. Kasvoin ihmisenä. Opin itsekkyyttä. Tervettä itsekkyyttä. Opin tuntemaan ja hyväksymään tunteeni. En enää pelännyt niitä, sulkenut niitä pois. Se oli tärkeää, sillä olin tuon parisuhteen aikana oppinut että tunteet satuttavat ja laittavat sinut kärsimään. Varsinkin onni, ilo ja rakkaus satuttivat ja paljon. Olin kuin Pavlovin koira ja opin että kun onnen tunne tulee, seuraa siitä heti piakkoin onnettomuus, kipu ja sydänsuru. Yritin siis olla tuntematta mitään. No, olen hyvin tunteellinen ihminen, joten sehän ei onnistunut. Koska en oppinut olemaan tunteeton, opin pelkäämään tunteitani. Mutta eheytyessäni huomasin että tunteminen on hyväksi, eikä tunteminen aina tarkoittanut itsensä satuttamista. Voimistuin, itsenäistyin. Olin viimein itsekäs ja tein kaikille palveluksen. Lopetin avioliittomme. Nyt uskallan sanoa että lapset voivat paremmin. Minä todellakin voin paremmin. Ja exänikin rakentaa jo pesää uuden kanssa. Voimme siis kaikki paljon paremmin.

Uskonko siis että exäni on ”parantunut”? –En todellakaan. Mihin hän luonteestaan pääsisi? Hän osaa olla rakastettava ja charmantti, tietyn aikaa. Mutta ei hän koskaan muutu. Sääli hänen läheisilleen. Itse pääsin melko kauas hänen vaikutusvallastaan. Mutta yhteisten lasten vuoksi en hänestä kokonaan pääse. Sainhan sentään hyvääkin häneltä. Lapseni. Rakkauteni lapsiini on pitänyt minut voimissani.  Ja kai menneen tarkoitus oli kasvattaa minusta tai minussa jotain. Nähtäväksi jää, mitä?

Sain ainakin arpisen sydämen. Mutta sykkii se vielä. Ja innokkaasti sykkiikin. Olen aloittanut uuden elämän. Pidän elämästäni ja haaveilenkin taas. Nyt en enää pelkää haaveillakaan. Tunnen että voin tehdä mitä vain. Tavoitella mitä vain. Saavutan sen sitten tai en, en pelkää. Tappioihin ei kuole, ne kasvattaa. Ensin ne vituttaa, mutta sitten kasvattaa.