Niin. Sitä olen miettinyt viimepäivinä paljon. Osasyynä on kenties se, etten ole kuukausiin antanut koskettaa itseäni saati jakanut sänkyäni miehen kanssa. Ja vaikkakin petipuuhien puute tunkee jo uniinikin, terve nainen kun olen. Elän vallan mainiosti tässä enemmän tai vähemmän vastentahtoisessa seksittömyydessäni. Huomasin että kosketus on se mitä kaipaan enemmän kuin seksiä.

Luin artikkelin jossa lukijalta kysyttiin kauanko on siitä, kun sinua on kosketettu tai sinä olet koskettanut toista, ilman mitään vaatimuksia. Vain kosketettu ja antauduttu ihon tuntuun iholla. Mietin sitä ja totesin että siitä on kauan. Edellissessä suhteessani huomasin usein kaipaavani hellyyttä, suukkoja, halauksia ja kosketuksia ilman, että se johtaisi seksiin. Niin ei käynyt. Aina edettiin seksiin tai puolison suuttumiseen. En väitä ettenkö pitänyt seksistämme, pidin kyllä. Mutta kaipasin hellyyttä, vaatimattomuutta. Puhdasta kosketusta.

Halaus antaa paljon. Onneksi olen oppinut halaamaan. Tiedän, ettei monikaan ihminen pidä jos yllättäen tullaan liian lähelle. Minä olen oppinut nauttimaan halauksista ja saan niistä voimaa ja haluan uskoa että voin antaa myös voimaa halaamalla. Tänään nautin suunnattomasti hellyydestä, kun halasin päivänsankaria. Puristin tätä herrasmiestä oikein kunnolla, ja hän minua. Ihana tunne. Tuo lyhyt vaatimaton hetki antoi minulle voimia ja toivon että hänkin koki sen samalla tavoin. Toinen ihana kosketus oli muutama päivä sitten, kun ystävä-pariskunnan kanssa istuimme samassa sohvassa jalat sikin sokin. Upea tunne oli se kun tämä miespuolinen laittoi rennosti kätensä polvelleni ja siinä puhuessamme hän silitteli välillä polveani. Ja se kun tämä naispuolinen kutitteli varpaitani ihan vain ohimennen.

 Lasteni ja sisarusteni halaukset ovat kultaakin kalliimmat. Mummon ja vanhempieni myös. Viimeksi mainittujen kanssa halaaminen vain on hieman ”virallisempaa”. Aina on oltava joku syy. Onnittelu-halaus, pahoittelu-halaus. Mummon tyttö olen aina ollut ja sylissä usein pienenä istunut. Ihania muistoja. Äitini kanssa meillä on ollut, jo minun ollessa lapsi, jonkinlainen muuri välissämme. Pienenä en kuulemma halunnut äidin kosketusta ja isompana kun sitä halusin, sain sitä vain rajallisesti. Esimerkkinä iltasuukko. Meillä oli oma iltarutiini. Pisulle, pesulle ja nukkumaan. ”Hyvää yötä”, ”Hyvää yötä”, ” Nuku hyvin”, ”Nukun minä”. Ja sitten suukko suulle isälle ja äidille. Kunnes olin noin kymmenvuotias. –Äiti käänsi posken. ”Oot niin iso tyttö. Ei enää suulle, poskelle!” Tuntui tosi pahalle. Minua saa lapseni suukottaa suulle niin kauan kuin he vain haluavat. 

Kosketusta on niin monenlaista. Kipinöivä, sähköinen kosketus on tällä hetkellä se mitä kaipaan pitkästä aikaa. Siihen vaan ei kenenkä kanssa vaan pysty. Joko kipinöi tai sitten ei. Mutta tiedän että kipinöidäkin voi. Olen eläissäni kohdannut muutaman ihmisen joita minun on ollut pakko koskettaa. Heistä on tullut lähtemätön osa elämääni. Muistan eräänkin tilanteen kun olin työni puolesta viemässä lähetystä juhla-taloon. Menin työvaatteissani juhlakansan läpi päivänsankarin luo ja hoidin työni. Palatessani ulko-ovelle tunsin kuin sähköistyväni ja pakonomaista tarvetta kääntyä oikealle. Ja kun katsoin, istui ystäväni siellä syöden kakunpalaa. Kosketin häntä olalle, sillä minun oli pakko. Vaihdoimme tervehdykset ja kuulumiset  pikaisesti ja jätin hänet jatkamaan serkkunsa juhlia. Sisälläni kipunoi. Myöhemmin hän kertoi halunneensa juosta perääni halaamaan, muttei sukulaistensa edessä rohjennut. Siitä päivästä lähtien olemme halanneet aina kun harvoin kohtaamme. Ja aina kipunoi mukavasti.